Itä-Suomen yliopiston tietoasiantuntija haluaisi vahvistaa tutkimusaineistojen hallintataitoja. Tutkijat hyötyisivät selkeistä datapoluista ja mahdollisuudesta käyttää dataa tutkimuksen jälkeen.
Olisipa oma tutkimusaineisto ollut hyvässä järjestyksessä, mutta suutarin lapsille ei taida olla kenkiä. Näin toteaa antiikintutkija Manna Satama, joka väitteli Helsingin yliopistosta vuonna 2007 ammattitanssijoiden sosiaalisesta asemasta roomalaisajan Egyptissä.
Hän käytti humanistiselle tutkimukselle tyypillisiä aineistoja, muun muassa alkuperäisiä, painettuja ja digitoituja papyrustekstejä, mutta myös antiikin kirjallisuutta sekä veistoksia, jotka olivat olleet tutkijoiden ulottuvilla jo pitkään. Satama oivalsi, että yhden tutkijan kokoamasta tutkimusaineistosta ja niihin liittyvistä muistiinpanoista syntyi ”ihan uudenlainen maailma”, tietoa, jota muut tutkijat voisivat hyödyntää omassa tutkimuksessaan. Mutta oliko aineisto siinä muodossa, että siitä saisi tolkkua?
– Ajattelin, että olisi hienoa saada tehtyä antiikin tanssiin liittyvästä kuvallisesta aineistosta, kuten koriste-esineistä, seinämaalauksista tai mosaiikeista, katalogi yhteistyössä muiden kanssa ja jakaa se verkossa. Siitä ei tullut mitään. Tietojen jatkojalostaminen ei onnistunut, Satama kertoo.
Omasta tutkimuksesta syntyneet kokemukset ovat luoneet hedelmällisen kokemuspohjan nykyiseen työhön. Satama työskentelee tietoasiantuntijana Itä-Suomen yliopiston datatuen palveluiden kehittämisessä. Palveluille on kysyntää, sillä etenkään humanistisilla aloilla datan avaaminen ei ole yksiselitteinen juttu.
– Jos joku tutkii vaikkapa 1800-luvun kirjallisuutta, hän voi hyvin kysyä, mitä ihmettä hänen pitäisi avata, kun hän tutkii yhden kirjailijan tuotantoa, joka on jo kaikkien saatavilla, Satama havainnollistaa.
Tietoasiantuntijalla on kuitenkin vinkki, miten kirjallisuudentutkija voisi palvella jälkimaailmaa aineistollaan. Palataan siihen myöhemmin.
– Aineistonhallintasuunnitelmassa on kuvailtava omaa dataa, muun muassa datan alkuperää, käyttöoikeuksia, dokumentointia ja säilytyspaikkaa. Datan avaaminen ei ole kaikille helppoa, toteaa Manna Satama.
Aineistonhallinnasta tavallinen työelämätaito
Nykyisessä pestissä Satama, 55, aloitti vuoden alussa. Joensuuhun filosofian tohtori muutti perheineen Helsingistä vuonna 2017. Satama on kotoisin Parikkalasta ja hänen miehensä Kajaanista, joten Joensuuhun muutto oli eräänlainen paluu juurille. Vuonna 2021 Satama pääsi mukaan Itä-Suomen yliopiston projektiin luomaan palveluja, jotka pyrkivät kattamaan tutkimusdatan koko elinkaaren.
Satama oli ehtinyt kartuttaa tiedon- ja datanhallinnan osaamista arkistoalan opinnoilla sekä tiedehallinnon tehtävissä Suomen Ateenan-instituutin säätiössä Helsingissä. Suomen tiedeinstituutit Ateenassa, Roomassa, Lähi-idässä ja Japanissa olivat toteuttaneet vuosina 2018–2020 yhteishankkeen tutkimusdatan avaamisesta. Satama osallistui projektiin ja muun muassa sen loppuraportin laatimiseen.
Datan avaamisen ja hallinnan vinkkelistä tiedeinstituuttien toiminta osoittautui erityisen kiinnostavaksi. Monet hankkeet liittyivät arkeologiaan. Arkeologiassa tutkimusryhmät ovat isoja ja monikansallisia; työskentelyjaksot voivat olla lyhyitä, ja väki voi vaihtua tiheään.
– Hankkeissa syntyy paljon hyvin erityyppistä aineistoa, joka pitää dokumentoida hyvin yhteisiä pelisääntöjä noudattaen, Satama kuvaa.
Filosofian tohtori Manna Satama innostui palvelumuotoilun visualisointia ja iteraatiota korostavista keinoista. Kuvassa hän odottaa Joensuun-junaa Helsingin päärautatieasemalla.
Mitä monimutkaisemmasta hankkeesta on kyse, sitä tärkeämpi rooli aineistonhallinnan suunnittelulla on. Tietoasiantuntijan mielestä aineistonhallintasuunnitelma, data management plan eli DMP, pitäisi ujuttaa osaksi korkeakouluopintoja. Se ei saisi olla erillinen kokonaisuus, vaan osa tutkimustyön arkea, tavallinen työelämätaito tutkijan repertoaarissa.
Jotta mahdollisimman moni taidon hallitsisi, sitä on opetettava uusin menetelmin. Apua voisi hakea palvelumuotoilusta, jota Itä-Suomen yliopisto hyödynsi kehittäessään omia datanhallinnan tukipalveluitaan. Satama lähti innolla mukaan työskentelyyn, vaikka hänellä ei ollut palvelumuotoilusta ”minkäänlaista käsitystä”. Palvelumuotoilun tapa hahmottaa kehitettävää kohdetta visuaalisesti teki etupäässä kirjoitusten maailmassa luovineeseen tutkijaan vaikutuksen. Nyt hän pohtii, millä tavoin visuaalisuutta ja palvelumuotoilua voisi hyödyntää vielä lisää datan koko elinkaaren tai datapolun rakentamisessa.
Tutkimuksen jälkihoito retuperällä
Satama uskoo, että jos datapolku palveluineen olisi tiedossa tutkimuksen alusta loppuun, tutkijat pystyisivät toteuttamaan datanhallinnan suunnittelua nykyistä systemaattisemmin. Erityisesti häntä askarruttaa se, mitä tutkimusaineistolle tapahtuu tutkimuksen valmistumisen jälkeen, kun tutkijan mielenkiinto on jo suuntautunut tulevaan.
– Aineistot jäävät usein jonkinlaiseen limbotilaan, mutta moni saattaa olla niistä kiinnostunut. Jos aineistoja ei ole dokumentoitu, muut joutuvat tekemään älyttömän työn, jos haluavat käyttää samaa aineistoa. Julkaisija saattaa pyytää aineistoa vertaisarviota varten. Jos data on avattu mutta se on siinä kunnossa, ettei sitä pysty ymmärtämään, niin onko vain pantu rasti johonkin ruutuun ja käytetty tyhjiä sanoja?
Satamaa mietityttää myös tiedemaailmasta tuttu asenne, jonka mukaan uusi data on parempaa kuin jo olemassa oleva data.
– Toivoisin, että annetaan arvo olemassa olevan datan hyödyntämiselle. Muiden tuottamaa aineistoa voi käyttää vaikka kuinka monta kertaa uudelleen ja tuottaa siitä uudenlaista tietoa, Satama vakuuttaa.
1800-luvun kirjallisuuskin tarjoaa tutkijoille eri aikoina erilaisia tulkintoja. Jälkimaailmaa kiinnostaa luonnollisesti tutkimuksen lopputulos, mutta sen lisäksi tutkijan ajatustyö ja ne aineistoon liittyvät havainnot, jotka eivät päädy tutkimusartikkeliin, voisivat olla muille äärimmäisen hyödyllisiä. Tutkija voisi ensimmäisistä muistiinpanoista lähtien pitää mielessä tutkimusaineiston avaamisen ja kirjoittaa havaintonsa sellaiseen muotoon, että niistä pääsevät jyvälle muutkin kuin vain hän itse.
– Korkeakoulujen tukipalveluiden pitäisi pystyä palvelemaan tutkijoita nykyistä paremmin tutkimusaineiston koko elinkaaren ajan, eikä vain pahimmillaan antamaan tekohengitystä, sanoo tietoasiantuntija Manna Satama Joensuun yliopistosta.
MANNA SATAMA, KEITÄ IHAILET?
Naisia, jotka ovat työllään raivanneet tietä muille. Tanssija Isadora Duncan tunnetaan naisvartalon vapaan liikkeen ikonina, mutta ennen häntä ja hänen jälkeensä on lukuisa joukko naisia, jotka olisivat yhtä lailla ansainneet nimensä historiankirjoihin.
MISSÄ VIIHDYT?
Järven- tai merenrannalla, Parikkalan Harjulinnan rannalla tai itäisellä Välimerellä. Joensuussakin on kauniita rantoja ja hyviä uimavesiä. Saa olla avaruutta ja aaltoja.
MITÄ ARVOSTAT?
Innostuneisuutta ja uteliaisuutta.
MIKÄ KIINNOSTAA SINUA JUURI NYT?
Olisi kiva päästä jälleen tanssiharrastuksen pariin. Olen wannabe-tanssija, haaveilin lapsena balettitunneista. Länsiafrikkalainen tanssi tempaa heti mukaansa.
Teksti: Helen Partti Kuvat: Liisa Takala
Avoin tiede yhdistää artikkelisarjassa tutustutaan avoimen tieteen aiheisiin ja tekijöihin. Aiemmin ilmestyneet osat:
Katja Hilska-Keinänen – tiedonkäytön ja tutkijoiden sparraaja
Tarmo Toikkanen – avoimen oppimisen lähettiläs
Ari Asmi – tieteidenvälisen avoimuuden edistäjä
Aki Arkiomaa – laadukkaan lintutiedon portinvartija
Ilkka Nokelainen – tiedekirjaston tiedonvälittäjä
Sinua saattaisi kiinnostaa myös
