Kansalaistiede ei ole automaattinen viisasten kivi, vaan vaatii pohtimista ja suunnittelua

Kansalaistieteen merkitys avoimen tieteen osana on jatkuvassa kasvussa. Esimerkiksi UNESCOn avoimen tieteen suosituksessa (pdf) huomioidaan, että “avoimen tieteen yhteisölliset ja inklusiiviset piirteet antavat uusille yhteiskunnallisille toimijoille tilaisuuden ottaa osaa tutkimusprosesseihin esimerkiksi kansalaistieteen ja osallistavan tieteen avulla ja näin tekevät osaltaan tiedosta demokraattisempaa”. 

Tiedon avoimuuden merkityksen kasvu voi näkyä myös esimerkiksi tutkimusrahoittajien haluna suosittaa kansalaistieteen liittämistä osaksi tutkimusprojekteja. Kansalaistiede ei kuitenkaan ole mikään taikakeino, jonka lisäämisellä tutkimuksesta automaattisesti tulee demokraattisempaa, vaan se vaatii pohdintaa ja suunnittelua.

Haastattelimme projektitutkija Minna Santaojaa (UEF) kansalaistieteen tutkimisesta, osallistujien huomioinnista ja erilaisista tavoista tehdä kansalaistiedettä.

Kansalaistiedettä – vai sittenkin jotain muuta?

Minna Santaoja jää miettimään kysymystä omasta toimimisestaan kansalaistieteilijänä. ”Riippuu määritelmästä. Kirjaan kyllä satunnaisesti luontohavaintoja, mutta onko se sitten kansalaistiedettä…” Niin, mikä oikeastaan on kansalaistiedettä ja miksi tai miksi ei? Palataan tähän hetken päästä.

Santaoja päätyi tutkimaan kansalaistiedettä alun perin ympäristöpolitiikan opintojensa kautta. Niiden aikana hän oli kiinteästi mukana Suomen luonnonsuojeluliiton paikallistoiminnassa, jossa pyrittiin aktiivisesti vaikuttamaan esimerkiksi maankäyttökysymyksiin. Sitä kautta tutuiksi tulivat sekä paikalliset luontoharrastajat, että erilaiset osallistumisen tavat. 

Termiä ”kansalaistiede” tosin ei silloin vielä käytetty samalla tavalla kuin nykyään, vaan puhuttiin vaikkapa luontoharrastajien osallisuudesta. Santaojan väitöskirja koostui tutkimustapauksista luontoharrastajien osallistumisesta tiedon tuottamiseen. Mukana oli muun muassa hyvin konkreettinen lintujärven kunnostustapaus. Tällä hetkellä Santaoja työskentelee osallistavan kosteikkojen ennallistamisen hallinnan parissa Itä-Suomen yliopistossa.

Kansalaistieteen yksiselitteinen määrittely on hankalaa, koska kyseessä on laaja ja monipuolinen kenttä, jossa samoja termejä käytetään rinnakkain ja lomittain (katso myös juttusarjan johdanto-osa Tiedettä ja tutkimusta edistetään yhdessä monin eri tavoin). Santaoja mieltää kansalaistieteen liittyvän johonkin kohdistettuun hankkeeseen, kuten vaikkapa järven kunnostukseen tai Lintuatlakseen (katso juttusarjan aiempi osa Lintuhavaintoja kerätään tänä keväänä digitaalisen kansalaistieteen voimin). Satunnaiset tietokantaan kirjatut havainnot toki menevät osaksi yhteistä tietovarantoa, mutta silloin havainnoija ei ole vastaamassa mihinkään tiettyyn tutkimukseen, eikä näin ollen ole tietoinen havaintojen keruun taustalla olevista tutkimuskysymyksistä.

”Kansalaistieteelle asetetaan monen näköisiä tavoitteita ja toiveita. Toisaalta ne liittyvät tutkimukseen, että saadaan kattavampia aineistoja asioista, joista on muuten hankala kerätä aineistoja. Ja toisaalta tieteen demokratisoitumiseen ja tieteen lukutaidon kehittämiseen. Jos tuottaa havaintoaineistoa ilman, että tietää mihin se on menossa, niin voiko siinä toteutua muut tavoitteet esimerkiksi tieteenlukutaidon suhteen, jos sitä omaa osallistumista ei osaa suhteuttaa mihinkään muuhun?”, Santaoja pohtii.

Havainnoijan kannalta Santaoja ei kuitenkaan näe tässä ongelmaa. Jos ihmiset ovat innokkaita kirjaamaan luontohavaintojaan vaikka iNaturalist-palvelun kautta, se on todennäköisesti itsessään palkitsevaa. Lisäksi monia saattaa motivoida tieto siitä, että on mukana tekemässä omalla pienellä panoksellaan tiedettä. Sen sijaan tieteen ja tutkimuksen piirissä hänestä termien määrittelyssä ja niiden käytössä on vielä työtä. Keskustelu on vielä hyvin yleisellä tasolla.

Santaojasta tuntuu, että kansalaistieteen tekeminen tutkimushankkeissa on yleistynyt, osana yleistä avoimen tieteen painottamista ja keskustelua. Suuntaus on toki sinänsä hyvä, mutta tärkeää olisi tarkentaa, että mitä ollaan tekemässä ja millä tavoitteilla, ja keitä tavoitellaan ja miksi. ”Kuinka pitkälle mietittyjä kansalaistiedeosan tavoitteet tutkimuksessa ylipäätään ovat. Onko meillä joku muu perustelu kuin rahoittajien miellyttäminen? Miksi halutaan ylipäätään puhua kansalaistieteestä sen sijaan, että puhuttaisiin jollain muulla sukulaistermillä?”, kysyy Santaoja.

”Kansalaistiede ei automaattisesti ole mikään viisasten kivi, joka toteuttaa hienoja ja kauniita tavoitteita, vaan vaatii huolellista suunnittelua ja tavoitteiden miettimistä.” Tavoitteet voivat olla myös keskenään ristiriitaisia, eikä kaikkea ole mahdollista tehdä yhden hankkeen puitteissa.

Kaikki mukaan, mutta ketkä kaikki ja kuinka?

Kansalaisten erilaisen osallistamisen yleistymisen kääntöpuoli on, että se saattaa johtaa osallistumisväsymykseen, etenkin jos samoja ihmisiä tavoitellaan useilta eri tahoilta. Lisäksi osallistujat saattavat kyynistyä, jos hankkeita ei ole mietitty kovin pitkälle osallistujan näkökulmasta.

”Osallistujat voivat ihan perustellusti kysyä, että mitä minä tästä saan? Te saatte tutkimusaineistoja ja julkaisuja ja meriittejä, mutta mitä minä hyödyn siitä, että osallistun tähän tutkimukseen?”, Santaoja sanoo.

• Lue Santaojan Think Open-blogiin kirjoittama Mikä on kansalaistieteen valuutta? Pohdintaa kansalaisten roolista tieteellisessä tutkimuksessa -artikkeli

Motivaation lähteet voi olla monenlaiset. Jos kansalaistieteilijät osallistuvat hankkeeseen enemmän kuin vain havaintojen tuottajina, joitakin voi myös motivoida nimen saaminen tieteelliseen julkaisuun. Kansalaistieteilijät kuitenkin tekevät yleensä omaa työuraansa jossain muissa piireissä, jolloin nimi julkaisuissa ei ole heille samalla tavalla motivoiva asia kuin se tutkijoille on.

Esimerkiksi Kansalaistieteen oppaassa tutkijoille kehotetaan tavoittelemaan osallistujia teeman parissa jo valmiiksi toimivien yhteisöjen kautta. Ohje on hyvä, mutta voi johtaa siihen, että mukana ovat aina ne samat ihmiset. Koska kansalaistieteen tavoitteena on myös tiedon demokratisoituminen, olisi tärkeä kehittää lähestymistapoja, joilla saataisiin uusia ihmisiä kansalaistieteen pariin, eikä pelkästään niitä valmiiksi aktiivisia.

”Jos mietittäisiinkin sitä kautta, että mitkä olisivat sellaisia yleensä sivuun jääviä tai jossakin asiassa hiljaisia ryhmiä, joilla voisi hyvinkin olla jotain sanottavaa ja kontribuoitavaa”, Santaoja ehdottaa.

Tällaisia ryhmiä voivat olla hankkeesta ja teemasta riippuen esimerkiksi nuoret, toisaalta myös ikääntyneet, maahanmuuttajat ja joissain tapauksissa myös naiset. Esimerkiksi rajallinen kielitaito tai tekniset taidot voivat rajoittaa osallistumisen mahdollisuuksia.

Paitsi tieteen demokratisoinnin kannalta, joskus myös tutkimuksellisista syistä voi olla tärkeä tavoittaa monenlaisia ryhmiä. Jos ajatellaan vaikka lintuhavaintoja, on tärkeää saada havainnoille maantieteellistä kattavuutta, mutta osallistujien tyypillä ei sinänsä ole niin suurta merkitystä.

”Mutta jos tutkitaan vaikka jotain asuinalueen palvelujen saatavuutta, niin voi olla hyvinkin merkityksellistä, että saadaan eri ihmisryhmien ääniä kuuluviin”, sanoo Santaoja.

Monenlaiset syyt osallistua

Kansalaistietelijöiden motivoimiseen on ehdotettu erilaisia keinoja. Esimerkiksi rahallinen tai muu materiaalinen korvaus osallistujille on kuitenkin hankala keino, koska tieteen rahat ovat muutenkin tiukassa ja lisäksi raha vaihdon välineenä syö ideaa vapaaehtoisuudesta. Osallistuminen voi myös lähteä kansalaisten tavoitteista, tarpeista ja intresseistä, kuten vaikkapa huolesta omasta asuinympäristöstä. ”Silloin se motivaatio ei niinkään ole siinä tieteessä ja tutkimuksessa, vaan siinä, että miten sillä kerätyllä aineistolla ja tuloksilla pystytään vaikuttamaan”, Santaoja sanoo.

Osallistumisväsymys voi uhata myös, jos oma toiminta ei vaikutakaan mihinkään. Tällöin hankkeessa toimiva tutkija voi jäädä hankalasti puun ja kuoren väliin, sillä tutkijan resurssit vaikuttamiseen ovat kuitenkin rajalliset. Tietyn asian vahvasti ajaminen ei välttämättä myöskään ole tutkijan tehtävä. Santaoja ei kuitenkaan pidä tutkijan voimakkaampaakaan osallistumista hankkeeseen lähtökohtaisesti ongelmana. ”Tutkijakin voi osallistua monin tavoin ja se raja on vähän sellainen veteen piirretty viiva, että milloin osallistuu johonkin kansalaisena ja milloin tutkijana.”

Eri tieteenaloilla on erilaisia käsityksiä siitä, mikä tutkijalle on ”sopivaa”. Santaoja arvelee, että luonnontieteissä on enemmän vallalla ajatus tutkijan objektiivisuudesta ja tietyn etäisyyden säilyttämisestä tutkimuskohteeseensa. Toisaalta aika yleisesti jo hyväksytään se, että tiede ei ole koskaan arvovapaata. Tutkijalla on aina omat arvonsa ja lähtökohtansa.

”Aina parempi, jos niistä on tietoinen ja pystyy niitä reflektoimaan ja tuomaan avoimesti esiin silloin kun se on tarpeen sen sijaan, että yrittäisi jotenkin keinotekoisesti pitää itsensä objektiivisena, koska se on usein aika hankalaa”, Santaoja sanoo.

Kansalaistiedettä monitieteisesti ja tieteidenvälisesti

Palataan vielä kansalaistieteen määrittelyyn. Esimerkiksi yhteiskuntatieteessä tehdään paljon kyselytutkimuksia, joissa kansalaiset saattavat tuottaa paljonkin tietoa, mutta niissä ei tyypillisesti puhuta kansalaistieteestä, vaan vaikkapa tutkimuksen informanteista tai vastaajista. Santaoja pohtiikin, ovatko yhteiskuntatieteen ja luonnontieteiden määritelmät kansalaistieteelle yhteismitallisia, eli milloin puhutaan kansalaistieteestä tai kansalaistieteilijöistä ja milloin se on jotain muuta?

”Musta tuntuu, että se lähtökohta tulee kuitenkin vahvasti luonnontieteistä. Se on yhdenlaista kansalaistiedettä, joka rakentuu paljolti teknisten sovellusten ja infrojen varaan, ja big data -idealle”, Santaoja sanoo.

Luonnontiedetyyppisessä kansalaistieteessä tutkijat määrittelevät tutkimuskysymykset ja kansalaisten rooli on enemmän havaintojen tuottaminen. Ihmistieteellinen kansalaistiede, josta voidaan käyttää termejä kanssatutkimus tai tiedon yhteistuottaminen (co-production) taas on erityyppistä kansalaistiedettä, jossa enemmän mietitään yhdessä koko tutkimuksen rakentumista. ”Silloin ne tutkimuksen menetelmätkin voivat olla erilaisia, ei esimerkiksi välttämättä tavoitellakaan mitään valtavan isoa aineistoa, vaan on joku tietty keissi, ja se voi olla vaikka haastatteluaineisto”, kertoo Santaoja.

Santaoja kokee, että kansalaistieteen kuvan laajentamisessa menetelmällisesti enemmän ihmistieteiden suuntaan on vielä töitä. Hän näkisikin mielellään erityyppisten kansalaistiedemallien tulevan yhteen eriytymisen sijaan. ”Kun me eletään maailmassa, jossa on tosi monimutkaisia, toisiinsa kietoutuneita ongelmia, niin miten se näkyisi kansalaistieteessä enemmän. Kansalaistiedettäkin voitaisiin tehdä monitieteisesti ja tieteidenvälisesti.” Jako datavetoiseen kansalaistieteeseen luonnontieteissä ja kanssatutkimukselliseen otteeseen ihmistieteissä voi osaltaan pitää haitallisesti yllä tieteenalojen erottelua.

Luonnontieteiden kansalaistieteen malli kätkee taakseen paljon sosiaalista rikkautta, kuten monen näköisiä valtaan liittyviä kysymyksiä: ketkä osallistuvat ja miten sitä tietoa käytetään, millä motiiveilla ihmiset osallistuvat ja mihin he ajattelevat osallistuvansa. Tämä piiloon jäävä data kiehtoo Santaojaa.

”Jos sieltä kerätään vain se luonnontieteellinen data, että nyt on havaittu joku tietty lintulaji paikassa x, niin sinne taakse jää valtava maailma, joka taas on yhteiskuntatieteilijälle tosi herkullinen”, Santaoja sanoo.

Minna, mikä on ollut paras kansalaistiedemuistosi?

”Väitöskirjaan aineistoa kerätessäni olin mukana tamperelaisten hyönteisharrastajien toiminnassa. Siitä tulee mieleen moniakin muistoja, sillä harrastajat ovat aivan mahtavia tyyppejä, omaperäisiä tutkijapersoonia. Seuran kuukausikokouksissa osallistujilla oli tapana esitellä omia havaintojaan muille jäsenille. Yhdessä kokouksessa vanhemmalla herrasmiehellä oli mukanaan pieni punainen pahvirasia, johon oli neulattuna pieni kuparisiipinen hyönteinen. Hän esitteli sen omalla vuorollaan saatteella, että: ”Mulla on tämmönen yks pieni laji täällä”. Rasia lähti kiertämään ja sitten paljastui, että se oli kokonaan Suomelle uusi hyönteislaji! Se tilanne oli niin ihana, siinä oli sellaista heille tyypillistä omanlaistaan huumoria, että tämmönen yksi pieni laji vaan, teinpäs uuden löydän tieteelle. On ollut niin mahtavaa seurata sitä ja on niin hienoa, että meillä on tuollaisia tyyppejä, jotka omistautuvat kansalaistieteelle. Siellä on siis mukana valtakunnan huippuja, jotka eivät ole ammatiltaan tutkijoita, vaan ihan vapaaehtoispohjalta ovat kehittäneet asiantuntemustaan.”

Avoimesti kansalaistieteestä -juttusarja tarkastelee kansalaistieteeseen liittyviä teemoja käytännönläheisellä ja avoimella otteella.

Haastattelu ja teksti: Elina Koivisto (TSV) 

Kuvat: Anne Haapanen (TSV), Minna Santaoja, Jorge Avila / Unsplash