Tutkimuksen epävarmuus on osa tieteen prosessia – Haastattelussa Samuli Reijula

Samuli Reijula on teoreettisen filosofian yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa. Tutkimuksessaan hän erikoistuu tieteenfilosofiaan. “Tieni tieteenfilosofiaan ei ollut aivan suoraviivainen”, Reijula myöntää. “Lukiossa minua kiinnostivat luonnontieteet ja päädyinkin ensin opiskelemaan niitä.” Mahdollinen ura yritysmaailmassa ei kuitenkaan tuntunut omalta, joten Reijula teki täyskäännöksen ja hakeutui opiskelemaan filosofiaa. 

Opintojensa aikana Reijula tutustui filosofian osa-alueisiin laajalti aina Martin Heideggerin ja Michel Foucault’n teksteistä logiikkaan. Tausta luonnontieteissä johdatti hänet lopulta myös tieteenfilosofian pariin. “Viehätyin opiskeluaikoinani etenkin tieteenfilosofian radikaaleista vedoista, kuten Paul Feyerabendista”, hän naurahtaa. Feyerabend tunnetaan tietoteoreettisesta anarkismistaan, jonka mukaan tieteelliselle tutkimukselle ei ole olemassa universaalisti pätevää säännöstöä tai metodia. Tutkijanuralle hakeutuminen sinetöity, kun Reijula aloitti tutkimusavustajan työt yhteiskuntatieteiden filosofian tutkimuksen huippuyksikössä. Tutustuessaan tutkijoihin ja akateemiseen työhön Reijulalle selvisi, että tätä hän haluaa tehdä. 

Tiedeyhteisö tarvitsee yhteiskunnan luottamusta

Vuoteen 2025 saakka jatkuvan tutkimusvapaan vuoksi Reijula ei tällä hetkellä toimi luennoitsijana. Hänen Suomen Akatemian rahoittamassa tutkimuksessaan perehdytään kollektiiviseen ongelmanratkaisuun ja rationaalisuuteen osana tieteellistä tutkimusta. “Tieteenfilosofiassa on jo pitkään pohdittu yksilön rationaalisen järkeilyn ja päätöksenteon piirteitä ja ehtoja. Onselvää, ettei tiede ole ainoastaan yksilön toimintaa”, Reijula pohtii. “Suurin osa tieteellisistä tutkimuskysymyksistä on sellaisia, ettei tutkija pysty yksin vastaamaan niihin.” Tutkimushankkeessa tunnistetaan, että tiedeyhteisö ja tutkimusryhmät toimivat eri tasolla kuin yksittäiset tutkijat.avoitteena on selvittää, kuinka tieteen kollektiivinen ongelmanratkaisujärjestelmä tulisi uudelleenjärjestää. 

“Tieteen avoimuus on sekä tiedollisesti että poliittisesti tärkeää”, Reijula toteaa. Jos tieteellinen tieto ei ole ainoastaan yksittäisen tieteentekijän vaan myös koko tiedeyhteisön omaisuutta, voidaan kysyä, mikä yhteiskunnan omistajuussuhde on suhteessa tieteeseen. “Järjestelmämme perustuu siihen, että tutkimus on niin läpinäkyvää kuin mahdollista. Kaikkea informaatiota ei tietenkään voida julkistaa esimerkiksi tietoturvasyistä, ja siksi yhteiskunnan ja tieteentekijöiden suhde vaatii luottamusta.”

Blanco Sequeiroksen tavoin Reijula viittaa tieteenfilosofi Robert Mertonin normiin tieteellisestä kommunismista, jonka mukaan tieteellisten tulosten tulee olla koko tiedeyhteisön käytettävissä. Reijula argumentoi, että tieteellisen kommunismin tulisi ulottua myös tiedeyhteisön ulkopuolelle koko yhteiskuntaan. “Tutkimus on Suomessa yhteisin varoin rahoitettua toimintaa, mikä tekee tutkijoista tavallaan tilivelvollisia koko kansalle”, hän toteaa. Reijula kuitenkin huomauttaa, ettei yhteiskunnan ja tiedeyhteisön välistä suhdetta tule ymmärtää liian suoraviivaisesti. “Kuten jo mainitsin, tulee yhteiskunnan ja tiedeyhteisön välisen suhteen perustua jonkinlaiseen keskinäiseen luottamukseen. Esimerkiksi tutkimuksen arviointiin vaadittavaa asiantuntijuutta ei löydy kaikilta, ja tällöin tarvitaan luottamusta niihin, ketkä sitä tekevät.”

Tutkimuksen epävarmuutta tulee kunnioittaa

Reijulan ja akatemiatutkija Säde Hormion hiljattain julkaisemassa artikkelissa yliopistoista puhutaan “anarkistisina tietoinstituutioina”. Mikä tekee yliopistoista anarkistisia?

Hormion ja Reijulan tutkimus lähtee liikkeelle niin kutsutusta roskapönttöteoriasta (en. garbage can theory), jonka mukaan monet organisaatiot eivät ole rationaalisia päätöksentekokoneita, jotka voivat ongelmatilanteessa valita monesta toimintavaihtoehdosta sen kaikista optimaalisimman, vaan toimivat anarkistisesti. “Yliopistot ovat anarkistisia, koska ne eivät ole rationaalisia toimijoita, toisin kuin usein luullaan”, Reijula tiivistää teorian. “Yliopiston kokonaisuus on ikään kuin ajelehtiva. Sen sisällä on ihmisiä, joista kukin puuhailee omiaan, kunnes heidän pitää toisinaan tulla yhteen esimerkiksi kirjoittamaan rahoitushakemusta”, Reijula selittää. “Joskus tuntuu, että jokainen ajaa omaa agendaansa.” 

Reijulan mukaan uusi julkishallinto pyrkii nimenomaan kesyttämään tätä ilmiötä. “Yliopistosta pyritään tekemään toimijana rationaalisempi ja yksimielisempi – siis tehokkaampi”, hän tiivistää. Hormio ja Reijula kuitenkin argumentoivat, että tietynlainen anarkistisuus on yliopistoille ominainen piirre. “On hyvä, että yliopistoissa on monenlaista tutkimustoimintaa. Kaikkea tutkimusta ei tarvitse eikä voi strategisesti kanavoida tiettyyn suuntaan.” 

Reijulan mukaan perustutkimuksen piirissä toimitaan usein suuren epävarmuuden oloissa, eivätkä tutkijat aina esimerkiksi tiedä, mikä heidän tekemänsä tutkimuksen mahdollisesti ratkaisema ongelma edes on. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö tutkimus olisi arvokasta. “Tutkimuksen epävarmuutta tulee kunnioittaa ja panoksia tulee sijoittaa tutkimukseen laajalti. Artikkelissamme kannustammekin suhtautumaan tehostamiseen tähtääviin hallintouudistuksiin varovaisesti.”

Yksi esimerkki tilanteesta, jossa perustutkimuksen arvokkuus on realisoitunut vasta myöhemmin, on Reijulan mukaan rokotetutkimus. Esimerkiksi koronarokotteen taustalla oli laajaa ja pitkäjänteistä perustutkimusta mRNA-rokotteista. Mikäli tutkijoiden ja tutkimusryhmien ei olisi annettu seurata omia intressejään, olisi koronapandemian ratkaiseminen ollut todennäköisesti huomattavasti vaikeampaa. 

Reijula on tutkinut tutkijan vapautta institutionaalisen tietoteorian näkökulmasta yhdessä Petri K. Ylikosken kanssa. Artikkelissaan Reijula ja Ylikoski argumentoivat, että tutkijan vapaus voi aiheuttaa ei-toivottuja seurauksia. Mutta miksi näin? Eikö tämä ole ristiriidassa sen ajatuksen kanssa, että perustutkimukselle on annettava mahdollisimman vapaat kädet? 

“Tutkijanura asettaa todellisuudessa aika tiukat rajat tutkijan vapaudelle. Uralla edetäkseen pitää julkaista hyviä artikkeleita arvostetuissa journaaleissa”, Reijula selventää. Tutkimusrahoituksen kriteerit siis asettuvat selkeään ristiriitaan tutkijan vapauden kanssa. Reijula ja Ylikoski mainitsevat artikkelissaan myös niin kutsutut tieteen palkkasoturit, jotka ovat ansioituneita tutkijoita, jotka antavat nimensä ja kasvonsa jonkin kaupallisen toimijan, kuten tupakka- tai öljyteollisuuden, käyttöön. Tällöin arvostettu tutkija antaa uskottavuutta sellaiselle tutkimukselle, joka on todellisuudessa jonkin toisen tahon tekemää ja mahdollisesti vinoutunutta. Näin pyritään luomaan epävarmuutta tieteelliseen tietoon esimerkiksi ilmastonmuutoksesta. Tieteen palkkasoturit ovat kuitenkin Reijulan mukaan suuressa mittakaavassa varsin marginaalinen ilmiö, ja ennen kaikkea esimerkki siitä, että kaikkea vapautta voi käyttää väärin. 

Avoimuuden taakka tulee jakaa tasapuolisesti

Palataan hetkeksi Reijulan tutkimukseen kollektiivisesta ongelmanratkaisusta ja rationaalisuudesta tiedeyhteisössä. Vaikuttaako tieteen ja tutkimuksen avoimuus jotenkin perustavanlaatuisesti eri tavalla yksilön ja yhteisön toimintaan?

“Tieteen avoimuus on ehdottomasti hyvä asia. Minusta tuntuu, että meillä on laaja yhteisymmärrys siitä, että ainakin julkaisujen tulisi olla avoimesti saatavilla kaikille”, Reijula toteaa. Hän muistelee noin vuosikymmenen takaista tilannetta käyttäytymistieteiden piirissä, jolloin havaittiin, että monia julkaistuja tuloksia ei ollut mahdollista replikoida eli toistaa myöhemmissä tutkimuksissa. Replikaatiokriisi herätti kysymyksen siitä, ovatko tulokset ylipäätään luotettavia. “Yksi keskeinen asia, mitä tästä kriisistä seurasi, oli avoimien tutkimuskäytäntöjen roolin huomattava nousu”, Reijula kertoo. Tutkimuskäytäntöjen avaaminen paitsi lisää tutkimuksen läpinäkyvyyttä myös tehostaa sitä, kun samoja asioita ei aina tarvitse tehdä uudestaan ja uudestaan. 

Avoimuudella voi kuitenkin olla myös varjopuolensa. Reijula tulkitsee, että tieteenfilosofi Sabina Leonellin mukaan esimerkiksi aineistojen ja menetelmien avaaminen voi vaatia kohtuuttomia ponnistuksia tutkijalta. “Kun linjataan avoimuudesta, täytyy varmistaa, ettei sen taakka kaadu yksittäisten tutkijoiden niskaan”, Reijula toteaa. “Taakka voi myös jakautua epätasaisesti eri alojen tutkijoille. Jos joku julkaisee esimerkiksi softa-paketin osana tutkimustaan, hän voi joutua ylläpitämään sen arkistoitua koodia seuraavan vuosikymmenen. Tämä vaatii valtavan määrän työtunteja!” 

Vuonna 2022 julkaistu Tiedebarometri on noussut keskustelun aiheeksi kaikissa tämän sarjan haastatteluissa, eikä Reijulan kanssa käyty keskustelu ole poikkeus. Vaikka Tiedebarometrin antama luottamus suomalaiselle tieteelle on vankka, kuuluu etenkin sosiaalisessa mediassa toisinaan kärkästä kritiikkiä tieteen rahoituspäätöksiä ja tiettyjen alojen tutkimusta vastaan. 

Reijula huomauttaa, että suomalainen sosiaalisen median tiedediskurssi tuntuu välttäneen yhden “somemyrskyn”, jossa keskitytään ennen kaikkea metodologiseen kritiikkiin. Hän kertoo, kuinka sosiaalisen median alustat ovat mahdollistaneet sen, että esimerkiksi tilastotieteilijät voivat kaivaa esiin ongelmia jo julkaistuista tutkimuksista esimerkiksi psykologian alalla. Noin vuosikymmen sitten alkanut sosiaalisen median ilmiö mahdollisti sen, että psykologian metodologia on tällä hetkellä paljon aiempaa paremmalla tasolla. “Toisaalta tällä oli valtava inhimillinen hinta. Tapaus toimi sosiaalisen median logiikalla, joten yksittäisiä tutkijoita maalitettiin, mikä johti jopa urien loppumiseen.”

Reijula panee myös merkille, että tiettyjen alojen tutkimukset tuntuvat olevan huomattavasti alttiimpia kritiikille kuin toiset. Yhteiskunnallis-humanistiset tutkimukset saavat osakseen enemmän epäileviä kommentteja kuin esimerkiksi luonnontieteelliset alat, vaikka monet luonnontieteelliset hankkeet eivät suoraan hyödytä yhteiskuntaa tai pyri ratkaisemaan olemassa olevaa ongelmaa. “Ehkä tämä johtuu siitä, että monet kokevat olevansa esimerkiksi ihmismielen tai yhteiskunnan asiantuntijoita ihan sillä perusteella, että heillä on näistä asioista arkipäivän kokemusta. Ajatellaan, että ei tässä sen suurempaa tieteellistä asiantuntijuutta tarvita”, Reijula pohtii. 

Todellisen tieteenfilosofin tavoin Reijula kuitenkin myöntää, ettei hänellä ole sen suurempaa näyttöä hypoteesilleen. “Ehkä syyllistyn tässä samanlaiseen mutuiluun ja spekulointiin kuin mistä kritisoin muita!”, hän naurahtaa.
 

Avoimen tieteen filosofiaa -minijuttusarjassa pohditaan tieteen nykytilaa, tulevaisuuksia, ja sitä, miltä niiden pitäisi näyttää tieteenfilosofian näkökulmasta. 

Teksti: Amanda Häkkinen (TSV)

Kuvat: Samuli Reijula