Osallistavat menetelmät ja monisukupolvisuus voimavarana taiteellisessa työskentelyssä

Sara Ilveskorpi on Turun taideakatemiasta valmistunut kuvataiteilija, taidekasvattaja Aalto-yliopiston taiteen laitokselta sekä puutarhuri, jonka erityisalaa on kasvintuotanto sekä luomuviljely. Opetustyön ja oman taiteellisen työskentelyn lisäksi työn alla Aalto-yliopistossa on väitöskirja taiteen ja median laitoksella. Väitöskirjan aiheena on taiteellisen työn kulttuurisen ja ekologisen kestävyyden rakentaminen. Tavoitteena on mahdollistaa kestävästä kehityksestä kiinnostuneille taiteilijoille, taidekasvattajille ja muille vaihtoehtoinen horisontti arvokysymysten käsittelyyn ja tulkita uudelleen taiteellisen työn ydintä. Ilveskorven väitöskirjassa taiteellinen työskentely on tutkimusmenetelmä. Näin ollen näyttely on artikkeleiden lisäksi yksi tutkimuksen tuotoksista. Vastaavalla tavalla työskentelyn tuloksena syntyneet teokset ovat sekä tutkimuksen aineistoa että sen lopputuotoksia.

Liisa Ilveskorpi, Saran täti, taas on kouluttautunut Taideteollisessa oppilaitoksessa sisustusarkkitehdiksi, joista tie vei kuitenkin ympäristösuunnittelun puolelle. Ilveskorven erityisalaksi muodostuivat Kaupunkikeskustojen kehittämisprosessit, joissa tavoitteeksi asetettiin viihtyisyyden ja vetovoimaisuuden lisääminen. 1990-luvulla suunnitelmiin alettiin ottamaan mukaan taideprojekteja, joita Ilveskorpi on vetänyt paikallismuseoiden kanssa. Viimeisimpänä Ilveskorpi on kouluttautunut graafikoksi. Sukulaisuuden lisäksi Ilveskorpia yhdistää yhteinen työhuone Kemiönsaaressa. Kymmenen vuoden aikana yhteistyön sekä taideyhdistys Arkipelag Workshop ry:n puitteissa on perustettu esimerkiksi Ateljé Tjuda Pedagogi, taidetyöpajoja ja koulutuksia järjestävä galleria.

Ilveskorvet ovat toteuttaneet Heinolassa 11.6-27.8.2023 esillä olevan Harjun ja veden välissä -näyttelykokonaisuuden. Kyseessä on monilajisesta näkökulmasta avautuva paikkasidonnainen vuoropuhelu, joka hyödyntää osallistavia menetelmiä sekä taiteellista tutkimusta. Työ kokonaisuutta varten alkoi huomiosta, etteivät Ilveskorvet monista yhdistävistä tekijöistä huolimatta olleet koskaan pitäneet yhteistä näyttelyä. Heinola valikoitui sekä näyttelyn teemaksi että sijainniksi perhesuhteiden ja historian myötä. Sara on syntynyt Heinolassa ja Liisa on viettänyt kaupungissa lapsuutensa ja nuoruutensa. Mielenkiintoisena erityishuomiona Liisa on myös tehnyt aikanaan Heinolan keskustassa ympäristösuunnittelua. ”Menimme Heinolan taidemuseolle neuvottelemaan ilman töitä ja sovimme, että tarvitsemme kolme vuotta näyttelyn toteuttamiseen. Museo otti rohkean asenteen ja sanoi, että kyllä se sopii”, Liisa Ilveskorpi kertoo.

Kummallakin on projektissa oma kokonaisuutensa, ja siinä mielessä toisen työskentelyyn ei puututa. Kuitenkin keskustelua yhteisestä kokonaisuudesta ja teoksiin liittyvistä ajatuksista on käyty yhdessä koko projektin ajan. ”On ollut koko ajan se vuoropuhelu, ja muutakin yhteistä nimittäjää kuin Heinola. Keskustelu on myös tapa reflektoida, miten katsoja voisi kokea teoksen”, Sara Ilveskorpi kertoo.

Monimenetelmäisyys sekä erilaiset tasot tuovat syvyyttä

Monimateriaalisuus on Sara Ilveskorvelle luonteva tapa lähestyä taidetta. ”Jotenkin se ajatus kulkee mukana teosten välillä, että pystyy luontevasti yhdistelemään tekniikoita toisiinsa.” Näyttelyssä on mukana kolmikanavaisen videoteoksen lisäksi osallistavassa projektissa tuotettua keramiikkaa, tärkeässä roolissa on myös museotila itsessään. ”Halusin hävittää empiretalon jäykkyyttä ja tuoda veden sinne sisälle.” Museo on Heinolan läpäisevän Kymijoen rannalla ja on historiallisesti osa Heinolan tsaarinaikaista kylpyläkulttuuria. Joen myötä vesi on elementtinä lähtemätön osa kaupungin kokemuksellista historiaa.

Historia Heinolassa on myös henkilökohtaisella tasolla mukana näyttelyssä monisukupolvisuuden muodossa. Laajempi konteksti muodostuu pikkukaupunkilaisuuteen liittyvän identiteetin myötä. ”Vietin koko lapsuuteni ja nuoruuteni Heinolassa, ja lähdin 1970-luvun alussa ovet paukkuen sieltä maailmalle, kuten usein pikkukaupungeissa oli tapana tehdä”, Liisa Ilveskorpi kertoo. ”Laitoin oman kokemukseni yhtenä esimerkkinä valtakunnalliseen mittakaavaan ja aloin pohtia, mitkä elementit kaupungissa ja siinä elämässä ovat olleet merkityksellisiä. Tutustuin oman kotikaupunkini menneisyyteen laajemmin ja sijoitin omia kokemuksiani osaksi kaupungin historiaa.”

Monisukupolvisuus tuli esille myös hyvin konkreettisesti lopulta elämäntyönsä muotitaiteilijana tehneen Ilveskorven sisaren kautta, joka oli lapsena Heinolassa valmistanut harrastuksenaan paperinukkeja. Osa näyttelyä on kollaasi sisaren valmistamista nukeista, joita löytyi vielä Heinolan historiallisesta museosta. ”Hiukan nihkeästi lainasivat niitä, vaikka ne on meidän keittiön pöydällä aikanaan tehty”, Ilveskorvet naurahtavat yhteen ääneen. ”Toteutuksessa on lisäksi ollut mukana Saran poika sekä minun tyttäreni”, Liisa Ilveskorpi kertoo. ”Monisukupolvisuus on siis mukana historiasta nykynuorisoon asti.”

Erityisesti Sara Ilveskorven työ kytkeytyy monimateriaalisuuden myötä myös laajempaan ekologiseen kontekstiin ja kestävyyskysymyksiin. Yksi osa näyttelyä on Arctic corals -kokonaisuus, jota varten metsästä on kerätty irronneita jäkäliä, jotka on sitten valettu posliinisaveen. Kun keramiikka poltetaan, jäkälä palaa pois jättäen jälkeensä korallimaisia muotoja. Jäkäliä voi syystä pitää subarktisen alueen koralleina niiden roolin vuoksi niin ilmanlaadun ylläpitäjinä kuin kosteustasapainon säätelijöinä.

Osallistamisen mahdollisuudet kiinnostavat  

Näyttely toteutettiin osittain Heinolan Lintuhoitolassa. Museolla oli ajatus siitä, että näyttely voisi levittäytyä sen seinien ulkopuolelle. Lintuhoitola valikoitui sopivaksi paikaksi useasta syystä. Tilat olivat sopivat monimenetelmäisen näyttelyn toteuttamiseen. Lisäksi kiehtoi ajatus siitä, että ihmiset kohtaisivat taidetta odottamattomassa paikassa. Vastavuoroisesti myös Lintuhoitola oli toivonut mahdollisuutta monipuolistaa hoitolan toimintaa. ”Kun osallistumisen teemoista puhutaan, niin tämähän on tavallaan pakko-osallistumista, että ei voi olla näkemättä taidetta”, Sara Ilveskorpi naurahtaa.

Hoitolassa toteutettiin yksi näyttelyn osista, osallistava Lintuystäväni -kokonaisuus. ”Päätin pakata maalausvehkeet mukaan, ja mennä lintutaloon tapaamaan ihmisiä”, Liisa Ilveskorpi kertoo. Projektin kantavaksi teemaksi valikoitui YK:n ystävyyden päivä, johon tapahtuma päätettiin ajoittaa. Käytännössä kävijöistä ja heidän lempilinnuistaan toteutettiin kaksoismuotokuvia. ”Ideana oli mukailla Pariisin katutaidetta. Taiteilija istuu ulkona ja kutsuu kävijöitä mukaan. Asiakkaat kertovat, että mikä lintu heitä erityisesti miellyttää, ja linnusta ja kävijästä toteutetaan muotokuva.” Ilveskorpi kertoo, että kävijämääriä oli vaikea ennustaa. He pohtivat, että löytäisivätkö ihmiset paikalle. Ilmoitus paikallislehdessä oli kuitenkin tehnyt tehtävänsä. Kun taiteilija saapui paikalle, oli väkeä paikalla jo jonoksi asti. ”Yksinkertainen ja maailmalla toimivaksi todettu toteutus puri siellä todella hyvin.”

Osallistujat saivat teosten originaalivedokset maksutta mukaansa kotiin. Lintuhoitolan näyttely sen sijaan toteutettiin teoksista otettujen valokuvien avulla. ”Hirveän mukava ja todellakin yhteisöllinen tapahtuma, josta syntyi valtavan paljon innostusta ja iloa”, Liisa Ilveskorpi korostaa.

Merkityksiä ja kohtaamisia valmiiden ajatusten sijaan

Yleisön osallistuminen taiteen tekemiseen oli Ilveskorven mukaan energisoivaa. ”Keskustelimme teosta tehdessä osallistujien kanssa siitä, että mitä linnut heille edustavat. Mitä muistoja tai kokemuksia niihin liittyi tai käyvätkö he esimerkiksi katsomassa aina jotakin tiettyä lintua.” Lopulta osallistujat tulevat katsomaan valmiita töitään näyttelyssä, taiteilijoina.

Mieleen on jäänyt erityisesti kohtaaminen vastahakoisen miehen ja Martti-hanhen kanssa. Monta kertaa kuvasta kieltäytynyt mies oli lopulta tullut kuvaan hanhen kanssa, jota hän kävi tervehtimässä Lintuhoitolassa joka aamu. Mies kertoi teoksen toteuttamisen aikana, että hänellä oli teokselle jo paikka katsottuna. Muotokuva tulisi päätymään hänen alkoviinsa. ”Vaikka hän oli kieltäytynyt monta kertaa, hän oli jo päättänyt kuvalle paikan kotonaan. Hän oli yön elänyt sitä asiaa ja kerännyt rohkeutta. Siitä syntyi suuri ilo.”

Myös osallistavasti toteutettu keramiikkapaja sai osallistujilta palautetta esimerkiksi siitä, kuinka mainiota oli hetkellisesti syventyä johonkin tuttuun asiaan uudesta näkökulmasta. ”Lähes kaikki olivat sitä mieltä, että työpaja auttoi näkemään veden, heille tutun Kymijoen virran uudella tavalla.” Työpajan osallistujille oli esitelty Uuden-Seelannin Whanganui-joen tapaus, jossa joki sai oikeushenkilön aseman alkuperäiskansan maailmankuvaa kunnioittaen. Tapaus oli aikanaan toiminut Sara Ilveskorvelle herättäjä uusmaterialistiseen ajatteluun. ”Halusin tuoda kokemuksen mukaan työpajaan, että näinkin on mahdollista ajatella, että joki on kokonaisuus ja oma yksikkönsä, jolla on oma laki ja tahtonsa.” Työpajan lopuksi osallistujia pyydettiin kirjoittamaan uusi vesilaki Kymijoen virralle. Kirjoitusten pohjalta syntyi ääniteos osaksi museon näyttelytilaa. ”Yhteisöllisessä työssä etsitään merkityksiä valmiiden ajatusten tai teosten sijaan”, Ilveskorpi korostaa.

Avoin taide?

Esimerkiksi kansalaistieteen tapauksessa osallistavasta tieteestä puhutaan keinona parantaa yhteiskunnan ja tieteen välistä vuorovaikutusta. Osallistavan taiteen suhteen Sara Ilveskorpi varoo piirtämästä rajalinjoja taiteen ja yhteiskunnan väliin. ”Ensin on ehkä olennaista kysyä, mitä taide itse asiassa on. Jos taide tunnistetaan luonnolliseksi osaksi ihmisten kulttuuria, se ei ole yhteiskunnasta erillinen asia, vaan luonnollinen osa ihmisen luontaista käyttäytymistä”, Ilveskorpi korostaa.

Taiteeseen liittyviä eettisiä kysymyksiä olisi hänen mukaansa syytä purkaa ja koota uudelleen. Yhteisötaiteen piirissä termillä osallistava taide on Ilveskorpien mukaan joskus negatiivinen sävy. Se on sekä terminä, että työskentelytapana hierarkkinen – taiteilija osallistaa muita ihmisiä työskentelemään valmiin konseptin kanssa. Valtasuhde on Sara Ilveskorven mukaan tärkeä tiedostaa ja keskusteluttaa. Yhteisötaide sen sijaan on sisällöltään lähtöisin yhteisöstä. Ilveskorpi nostaa esiin Grant Kesterin dialogisen estetiikan käsitteen, jossa dialogi itsessään ymmärretään esteettisenä. ”Kuvaisiko se parhaiten tilannetta, jossa kaikki ovat tasa-arvoisesti mukana?”

Pohtiminen siitä mitä ”avoin taide” voisi tarkoittaa vie Ilveskorpien ajatukset pohtimaan kysymyksiä taiteen rahoituksesta. ”Myös taiteilijoiden on pysyttävä hengissä ja elätettävä itsensä ja perheensä”, Liisa Ilveskorpi toteaa. Kulttuuripolitiikkaan sidoksissa olevan avustusjärjestelmän rooli saa Ilveskorvet mietteliääksi. Taiteellisen työn arvo taipuu huonosti numeerisiin mittareihin. Esimerkiksi pelkkä kävijämäärien tarkastelu voi antaa jokseenkin yksipuolisen kuvan teoksen onnistumisesta. ”Avoin taide voisi olla omaehtoista taidetta, joka olisi riippumatonta kulttuuripolitiikasta ja rahoittajista”, Sara Ilveskorpi pohtii. ”Sillä päästään kuitenkin käsiksi johonkin, jota ei voida mitata.”

 ”Harjun ja veden välissä” -näyttely on nähtävissä Heinolan taidemuseossa ja Heinolan Lintuhoitolassa 11.6-27.8.2023.

Haastattelu ja teksti: Jonni Karlsson (TSV) 

Tiede, taide & avoimuus -juttusarja pohtii avointa tiedettä taiteen ja visuaalisuuden näkökulmasta