Oppijan ääni: Joni Kajander

Olet ollut mukana Avoimen tieteen koordinaation työryhmissä laatimassa kansallista linjausta avoimelle oppimiselle. Miten itse hahmotat avoimen oppimisen merkityksen?

JK: Oppimisen avoimuus on ollut nähdäkseni jo pitkään esillä oleva aihe. Tavallaan oppimista avattiin jo 60–70-luvuilla, kun yhä useampi ihminen sai pääsyn julkisesti rahoitetun korkeakoulutuksen pariin. Keskustelua on lisännyt ajatus jatkuvasta oppimisesta, koska jatkuvaa oppimista on hankalaa mielekkäästi toteuttaa ilman oppimisen avoimuutta. Jos pääsyä oppimiseen rajoitetaan, rajoitetaan samalla mahdollisuuksia jatkuvaan itsensä kehittämiseen.

Haluaisin myös tähdentää, että yhdessä rahoitettu korkeakoulutus on olemassa kaikille. Vaikka korkeakouluopetus on periaatteessa julkista ja esimerkiksi itselläni yliopistokaupungin asukkaana on ollut nuorenakin mahdollisuus kuunnella luentoja, ei vielä voi puhua oppimisen laajasta saatavuudesta. Korkeakoulut toki sijaitsevat fyysisesti jossain paikassa, mutta digitaaliset välineet mahdollistaisivat laajemman saatavuuden. Ylioppilaskuntamme on esimerkiksi ehdottanut sellaista sivistystekoa, että jokaisen tieteenalan perusopintotasoiset luennot olisivat avoimesti saatavilla. Eivät siis suoritettavissa, mutta julkisesti nähtävissä.

Tiedon luotettavuus

Voiko oppimista edes rajoittaa? Onhan internet jo pullollaan kaikenlaista tietoa.

JK: Osaltaan internet on toki madaltanut oppimisen rajoja. Kaikki verkosta löytyvä tieto ei kuitenkaan ole luotettavaa. Tietysti toivoisi, että modernit tiedontuottajat ottaisivat vastuun omista sisällöistään, aivan kuten perinteiset mediat ovat ottaneet vastuun omista sisällöistään. Julkinen tiede- ja korkeakoulutusjärjestelmä voisi kuitenkin ainakin ottaa roolia tiedon kuratoijana ja nimenomaan ohjata luotettavan tiedon löytämiseen.

Ajatteletko, että korkeakouluilla itse sisällön sijaan kriittiseen ajatteluun ja luotettavan tiedon löytämiseen ja tunnistamiseen tarvittavat taidot nousisivat tulevaisuudessa tärkeimmäksi opetettavaksi aiheeksi?

JK: Kun rajat tiedonlähteille madaltuvat, korkeakoulujen rooli tiedon portinvartijana luonnollisesti vähentyy. Nyt korkeakoulujen olisi tärkeämpää tarjota välineitä maailmassa olevan tiedon käsittelyyn, jotta avoin oppiminen ja avointen tietolähteiden hyödyntäminen olisi aidosti mahdollista. Haasteena tietysti on, että yleisö on rajaton: pystytäänkö kriittisen ajattelun taitoja levittämään koko yhteiskuntaan?

Katsotko, että oppijan rooli on radikaalisti muuttumassa tässä yhtälössä?

JK: Muutos ei ehkä ole historiallisen suuri, mutta kuitenkin todellinen. Aiemmin on korostettu opettajan roolia oppimisen välittäjänä, jonka avulla oppija oppii hyvin tuetusti ja ohjatusti. Nyt korostuu enemmän oppijan oma vastuu, koska tiedonlähteitä ja reittejä osaamiseen on monia ja monenlaisia. Tämä on ihan hyväkin painopisteen muutos, koska oppimisessa oppijan oma panos on niin ratkaiseva: reflektiota ja tiedon sisäistämistä ei voi ulkoistaa.

Oppijakeskeisyyden lisääntyminen tuo tietysti kääntöpuolena vaaran, että oppija jää tietoviidakossa yksin. Näetkö tämän merkittävänä uhkana?

JK: Uhka on toki aito ja voi johtaa hyvinkin huonoihin tilanteisiin, jos oppija jää tiedon kanssa yksin eikä saa tukea siihen, mitä tiedosta on pääteltävissä ja mihin se soveltuu. Oppijakeskeisyyden lisääntyminen on silti hyvä asia ja haasteena on vain kehittää tapoja antaa oppijalle tukea, jolla hän osaa kysyä oikeita kysymyksiä itseltään ja materiaalilta. Kun digitaalinen murros on joka tapauksessa vapauttanut pääsyn tietoon, on korkeakoulun tehtävänä tarjota kuratointia ja ymmärrystä tietosisällöistä ja niiden heikkouksista ja vahvuuksista.

Näetkö, että perinteisellä vuorovaikutteisella lähiopetuksella olisi vielä arvoa tässä?

JK: Ehdottomasti lähiopetuksella on arvoa. Oppimisen tavoite toki vaikuttaa siihen, mitkä menetelmät ovat parhaita. Laajat kokonaisuudet vaativat oppijalta paljon reflektiota ja itsensä kehittämistä, joten niissä vuorovaikutteinen lähiopetus on erityisesti paikallaan. Kevyemmissä kokonaisuuksissa taas voidaan hyödyntää digitaalisten välineiden suomia mahdollisuuksia ja itseopiskelua. Eri välineitä ja opetusmenetelmiä on myös hyvä yhdistellä, sillä monimuotoisuus rikastuttaa ja tekee oppimisesta saavutettavampaa.

Oppijat avointa oppimista edistämässä

Avoimen oppimisen linjauksen yksi pääajatus on, että oppijat pääsevät osallistumaan avointen opintojaksojen ja oppimateriaalien suunnitteluun ja tuottamiseen. Linjauksen kommenteissa mietittiin paljon, miten osallistaminen onnistuisi. Mitä konkreettisia keinoja sinä näet oppijoiden osallistamiseen?

JK: Korkeakoulujen sisällä toki on jo välineitä osallistaa opiskelijoita suunnitteluun. Osallistaminen vaatii hieman vaivaa, mutta antaa myös paljon, koska sparraamassa ovat ne, joille opetusta kehitetään.

Laajemman yleisön osalta tarvitaan luovempiakin keinoja, koska avoimen oppimisen muodot voivat olla monenlaisia. Palaute on hyvä ja perinteinen lähtökohta kehittämiselle ja luovuutta vaaditaan sen keksimiseen, miten rakentavaa palautetta voidaan kanavoida laajasta osallistujakunnasta.

Nykyäänkin korkeakouluissa on toimivia palauteprosesseja, mutta osallistumisen tunne jää puuttumaan, koska ei muisteta kertoa, että kehitystä on tehty nimenomaan palautteiden ja toiveiden perusteella. Etenkin avoimia opintojaksoja kehitettäessä palaute voisi olla osa oppimiskokonaisuutta eikä vain irralliseksi jäävä osa. Tällöin osallistuminen kehittämiseen olisi orgaanista, kun palautteenanto nähtäisiin osana oppimisprosessia.

Katsoisitko, että palautteen lisäksi myös ennakkokyselyt voisivat olla avuksi?

JK: Tällaisia olisi varmasti hyvä tehdä, koska ketään ei palvele, jos oppisisältöjen avaamiseen on nähty vaivaa, mutta kukaan ei kiinnostukaan niistä. Ennakkokyselyillä korkeakoulut saisivat ennakkonäkemystä, mille avoimen oppimisen sisällöille on tilausta. Myös uusia osaamistarpeita voisi tulla esiin. Varmasti olisi hyvä miettiä myös erityisiä kohderyhmiä, joille kyselyitä voidaan kohdistaa.

Oppijat voivat osallistua avoimen oppimisen edistämiseen myös jakamalla omia kurssituotoksiaan ja opinnäytetöitään. Onko tässä vaarana, että oppijoiden oikeuksia rikotaan tai että omien töiden avaaminen kannustaa niiden plagiointiin?

JK: Ilmiö on olemassa, eikä tiedeyhteisö tee turhaan työtä tutkimusetiikan ylläpitämiseksi. Olisi sovittava kaikkien ymmärtämät ja hyväksymät pelisäännöt, joihin sitoudutaan ja joissa määritellään oikeudet tuotettuun sisältöön. Ongelmat usein kumpuavat juuri siinä, että sopimisessa on jotenkin oiottu tai sopimukset on ymmärretty väärin. Opettajien on erityisesti hyvä huomioida, että oppija on altavastaajan asemassa, koska opettajalla on valta määritellä kurssin tai opintojakson pelisäännöt ja toteutustavat. Opettajien täytyisi huolehtia, että oppija ymmärtää voivansa kieltäytyä tuotostensa avoimesta jakamisesta ja aidosti tiedostaa, mitä riskejä avaamiseen liittyy.

Samalla opettajien olisi myös hyvä selittää, mitä hyötyä avaamisesta voi oppijalle olla. Hyödyt vaihtelevat oppialan mukaan, mutta vähintään oppija pääsee avaamisen avulla kokeilemaan siipiään ohjatusti erilaisten sisältöjen julkaisemisessa ja niistä viestimisessä. Opintoihin on joka tapauksessa hyvä sisällyttää maistiaisia tutkimuksen tekemisen käytännöistä. Oppijan ei voi heti olettaa kirjoittavan ja julkaisevan avoimia tieteellisiä artikkeleita, mutta hän voi aloittaa pienempien tuotosten avaamisella, vaikkapa omien avoimesti jaettujen podcastien ja muiden oppimateriaalien tekemisellä. Samalla olisi mahdollisuus kartuttaa ymmärrystä tutkijan työstä.

Mistä resurssit?

Oppimisen avaaminen ei tapahdu itsestään, vaan siihen tarvitaan resursseja ja kannustimia. Toisaalta usein ajatellaan, että oppimisen avaaminen auttaa myös säästämään resursseja, kun kaikkien ei tarvitse esimerkiksi tehdä samaa opintojaksoa. Kumman näkökannan luulet pidemmän päälle olevan painavampi?

JK: Luulen, että melko nopeastikin säästöt ovat lisäkuluja merkittävämmät. Olen esimerkiksi monesti haaveillut eri oppialojen luentosarjoista, joiden laatimisessa olisivat mukana kaikki Suomen keskeiset tutkijat. Näin syntyisi oppijoille mielekästä ja kriittiseen ajatteluun herättävää eri äänien moninaisuutta. Hyvin toteutettuna tällaisista yhteishankkeista voisi olla myös resurssihyötyä.

Haasteena ovat tietysti alkukustannukset, mutta niin ne ovat olleet aina, kun korkeakoulutusta on uudistettu. Esimerkiksi nykyään niin luonnollinen asia kuin luentosalien esitystekniikka on aikanaan vaatinut alkupanostuksia. Vaikka avoimeen oppimiseen liittyvät alkukustannukset esimerkiksi saavutettavien toteutustapojen kehittämisessä voivat olla isot, lopulta uudet toimintatavat tulevat luonnolliseksi osaksi korkeakoulutusta.

Onko vaarana, että alkukustannukset jäävät opettajien hartioille?

JK: Kyllä. Siksi mielestäni korkeakoulujen pitäisi huolehtia omasta osuudestaan. Oppimisen avaaminen vaatii jo pedagogisten käytäntöjen miettimistä uudelleen: miten esimerkiksi osallistetaan potentiaalisesti ääretöntä yleisöä? Olisi hyvä, että opettajat pystyvät keskittymään opetusmenetelmien uudistamiseen ja saisivat avaamisen teknisiin asioihin tukea.

Keiden pitäisi mielestäsi olla mukana miettimässä, mistä resurssit alkukustannuksiin saadaan?

JK: Ajattelen mieluummin niin päin, ettei kannata jättää pois tahoja. Sivistyshän on yhteinen tavoitteemme. Kun mietitään korkeakoulutuksen laajentamista jatkuvan oppimisen suuntaan, vaaditaan laajempaa yhteiskunnallista konsensusta, mistä resurssit ja kannusteet saadaan. Tällöin syntyisi myös enemmän keskustelua avoimen oppimisen konkreettisista hyödyistä.

Kun avoimen oppimisen alkukustannukset on saatu katettua, millaista uudenlainen korkeakoulutus olisi parhaimmillaan?

JK: Omassa visiossani korkeakoulutuksen saavutettavuus lisääntyisi entisestään ja tiedon kuratoinnin rooli korostuisi. Korkeakoulut voisivat parhaimmillaan olla paikkoja, joissa tutkitun tiedon avulla validoidaan osaamista, jota on hankittu monenlaisista paikoista. Näin korkeakoulujen ydinrooliksi tulisi oppimisen tukemisen lisäksi oppimisen arvioiminen ja sen laadun varmistaminen.

Uskoisin myös, että digiympäristöjen ja fyysisten ympäristöjen välillä liikkuminen tulee olemaan normaalimpaa. Vuorovaikutus korkeakoulutuksessa on kuitenkin aina keskeistä. Etenkin tutkimus tapahtuu aina määritelmällisesti yhdessä, eikä tiede ole koskaan vain yhden ihmisen päässä.

Haastattelija: Ilmari Jauhiainen (AVOTT-sihteeristö)
Kuva: Joni Kajander, ei kuulu CC-lisenssin piiriin