Vuoden tiedekynä 2019 -kilpailuun ja Koneen säätiön kieliohjelmaan liittyvässä Aamiais-Kaivo -tapahtumassa 2.5.2019 keskusteltiin tieteen kielestä - saako tieteellinen teksti olla kiinnostavaa ja onko tutkimuksen kansantajuistamiselle enää tilaa?
Tilaisuudessa keskustelemassa olivat tietokirjallisuuden asiantuntija Anne Mäntynen ja Vastapainon toimitusjohtaja Kimmo Jylhämö. Keskustelua ohjaili kielentutkija Ulla Tiililä.
Tutkimus on luovaa, koska siinä etsitään uusia ja yllättäviä kytköksiä tuttujen asioiden välille. Silti tieteellinen kieli on hyvin säädeltyä. Tieteellistä artikkelia luonnehtivatkin usein persoonattomuus ja abstraktius.
Tieteellisen kielen normit ovat kuitenkin tiedeyhteisön itse luomia, Anne Mäntynen totesi. Kun tutkija on opinnäytetyössään osoittanut hallitsevansa tieteellisen kielenkäytön, myöhemmissä teksteissään hän voisi rohkaistua muuttamaan käytäntöjä ja tuomaan tieteen luovaa puolta enemmän esiin.
Tieteellisen kielen normien muuttaminen ei tietenkään tarkoita normien täydellistä hylkäämistä. Esimerkiksi väitteiden perustelu on Anne Mäntysen mukaan jotain, mitä ilman julkaisu ei voi olla tieteellistä. Perusteluketjun voi kuitenkin tuoda julkaisussa esiin hyvin monella tavalla, vaikkapa jo itse julkaisun rakenteessa.
Mikä tekee julkaisusta kiinnostavan?
Anne Mäntynen korosti myös, miten julkaisun kiinnostavuus lähtee muistakin kuin kielellisistä seikoista. Jo julkaisun aihe tai tutkimusasetelma sisältää avaimen tieteellisen tekstin kiinnostavuuden lisäämiseen. Tutkija itse on epäilemättä hyvin kiinnostunut aiheestaan, ja hänen pitää vain onnistua välittämään kiinnostuksen kokemus lukijalle. Erilaisilla tekstuaalisilla keinoilla tutkimuksen kiinnostavuutta voi sitten korostaa.
Eräänlainen muoti-ilmiö tieteellisessä kirjoittamisessa on tarinallisuuden hyödyntäminen lukijan kiinnostuksen herättämisessä. Keskustelussa todettiin, että oikeastaan tarinallisuutta on etenkin humanistisissa teksteissä pitkään käytetty tehokeinona. Platonin dialogeista lähtien humanistit ovat tottuneet salapoliisiromaanin tavoin esittelemään tekstinsä alussa ongelman, johon väärien vaihtoehtojen hylkäämisen jälkeen löydetään aivan tekstin lopussa todellinen ratkaisu. Sen sijaan luonnontieteellisemmät tekstit on totuttu aloittamaan suoraan tutkimustuloksen esittelyllä.
Keskustelussa todettiin myös, että kirjalliset tehokeinot menettävät nopeasti vaikutuksensa, jos niitä esiintyy liian monessa tekstissä. Etenkin tarinallisuuden kanssa on syytä olla varovainen, että tarina ei ole vain tutkimuksen aiheeseen päälle liimattu elementti.
Missä tilaa tutkijan äänelle?
Kimmo Jylhämö totesi, että suomalaisessa laajalle yleisölle suunnatussa mediassa ei tutkijoiden äänelle ole juuri tilaa. Esimerkiksi Saksassa on vielä isoja sanomalehtiä, jotka julkaisevat asiantuntijoiden monisivuisia artikkeleita. Näin tutkijan näkökulma saa huomiota ilman, että hän joutuisi liikaa yksinkertaistamaan sanomaansa.
Keskustelussa mietittiin myös blogeja yhtenä tiedeviestinnän väylänä. Paikallaolijat näkivät kuitenkin ongelmaksi blogiviestinnän hajanaisuuden - blogeja on jo niin paljon, ettei yksittäisen tutkijan viesti välity sitä kautta kovin hyvin. Lisähankaluuden synnyttää blogitekstien lyhyys. Tutkimukseen olennaisesti kuuluva väitteiden perustelu ei tahdo mahtua tyypillisen blogitekstin raameihin.
Arvostetaanko kiinnostavia tekstejä tarpeeksi?
Pulmalliseksi yleisö koki myös sen, ettei tutkimusyhteisö tunnu arvostavan muita kuin hyvin ahtaaseen muottiin mahtuvia tieteellisiä artikkeleita. Tutkimuksen arvioinnin luomat kannustimet tasapäistävät julkaisujen monimuotoisuutta ja rajaavat pois esimerkiksi muun kuin englanninkielisen kirjoittamisen.
Jos tutkimuksen yhteiskunnallista vaikuttavuutta arvioinnissa mietitään, mittarina käytetään usein tutkijan aktiivisuutta sosiaalisessa mediassa. Sosiaalisesta mediasta saa toki helposti lukuja, mutta se on hyvin pinnallinen kosketuspinta tutkimusmaailman ja yhteiskunnan välillä.
Kimmo Jylhämö nosti esiin, miten aiemmin tutkijat vaikuttivat yhteiskuntaan vahvasti muutenkin kuin kirjoitustensa kautta, kun he toimivat erilaisissa poliittisissa komiteoissa. Hän mietti, olisiko paikallaan luoda tutkijoille ja päättäjille uusia yhteisen keskustelun pöytiä ja nostaa myös tällainen vaikuttaminen tutkijan ansioksi.
Teksti: Ilmari Jauhiainen
Sinua saattaisi kiinnostaa myös
