Haastattelimme TSV:n julkaisupäällikkö Sami Syrjämäkeä kotimaisen tieteellisen julkaisemisen rahoituksesta. Hänen mukaansa ongelma ei ole vain rahan puute, vaan insentiivivaje: järjestelmä ei kannusta tukemaan julkaisemisen infrastruktuuria.
Kotimaisen tieteellisen julkaisemisen rahoitus on viime vuosina ajautunut yhä tiukempaan tilanteeseen. Kyse ei ole yksittäisestä leikkauksesta tai yhdestä epäonnistuneesta rahoitusratkaisusta, vaan useiden samanaikaisten muutosten yhteisvaikutuksesta.
TSV:n julkaisupäällikkö Sami Syrjämäen mukaan keskeistä on ymmärtää, että rahoituspohja on hiljalleen rapautunut useasta suunnasta yhtä aikaa.
Yksi keskeinen muutos on ollut aiempien tulovirtojen hiipuminen. Kopioston kautta tulleet korvaukset ovat vähentyneet merkittävästi, ja samanaikaisesti painettujen lehtien tilaus- ja myyntitulot ovat pienentyneet.
Avoimeen julkaisemiseen siirtyminen on tuonut säästöjä painokustannuksissa, mutta nämä säästöt eivät ole korvanneet menetettyjä tuloja:
– Ne säästöt eivät kata niitä menetettyjä myyntejä ja tilauskuluja, että sieltä on syntynyt ihan selkeästi vaje.
Samaan aikaan kustannusrakenne on muuttunut. Digitaalinen julkaiseminen ei ole ilmaista – päinvastoin. Teknisten vaatimusten kasvu, metatiedon laatuvaatimukset, tunnisteet ja eri formaattien tuottaminen lisäävät lehtien kustannuksia.
– Digitaalinen julkaiseminen on teknistä työtä. Se vaatii resursseja ja osaamista, jota tutkijoilla ei välttämättä ole, Sami Syrjämäki kertoo. Kuva. TSV.
Lisäksi rahoitus ei ole kasvanut vastaamaan inflaatiota tai julkaisukentän laajenemista. Uusia lehtiä syntyy ja aikaisemmin esimerkiksi yliopistojen rahoittamia lehtiä siirtyy valtionavun piiriin, mutta jaettava rahoitus ei lisäänny samassa suhteessa. Lopputuloksena on tilanne, jossa yhä useampi toimija jakaa yhä pienempää pottia.
Rahoitusvajeen taustalla rahoituksen ja meritoitumisen valintoja
Rahoitusvaje ei kuitenkaan Syrjämäen mukaan ole pelkästään resurssikysymys. Taustalla on syvempi rakenteellinen ongelma: insentiivivaje.
– Olen puhunut insentiivikriisistä. Insentiivit tulevat oikeastaan kahta kautta: meritoitumismalli ja rahoitusmalli.
Nykyinen tiedepolitiikka ohjaa tutkimusorganisaatioita vahvasti kahden mekanismin kautta: tutkijoiden meritoituminen ja organisaatioiden rahoitusmallit. Molemmat painottavat kansainvälistä julkaisemista ja määrällisiä mittareita.
Kotimainen julkaiseminen jää näissä rakenteissa katveeseen. Se ei kerrytä samalla tavalla meriittejä eikä tuo organisaatioille suoraa taloudellista hyötyä, vaikka se on keskeinen osa tieteen infrastruktuuria.
Samaan aikaan rahavirrat kulkevat toiseen suuntaan. Syrjämäki kuvaa kehitystä jopa tulonsiirtona:
– De facto on tapahtunut tulonsiirto tämmöiseltä sektorilta, jossa toimitaan pienillä budjeteilla, yliopistoille miljardiluokan budjetteihin.
Tulonsiirtoina näyttäytyvät esimerkiksi pienentyneet Kopiosto-korvaukset sekä Elektra-järjestelmän loppuminen. Näiden seurauksen yliopistoille on syntynyt satojen tuhansien säästöt ja kotimaisille tiedejulkaisemisen kanaville vastaava tulon menetys.
Tilanne on paradoksaalinen: tutkimusorganisaatiot hyötyvät taloudellisesti kotimaisesta julkaisemisesta – esimerkiksi julkaisut kerryttävät rahoitusmallin mukaisia pisteitä – mutta sama raha ei kierrä takaisin julkaisemisen infrastruktuuriin.
Lisäksi järjestelmä jopa estää lehtien kestävän talouden rakentamista. Koska valtionavustusta peritään voittoa vastaava summa takaisin mikäli lehden tilinpäätös on voitollinen, sitä saavilla lehdillä ei ole mahdollisuutta kerryttää puskuria tulevaisuuden varalle, mikä tekee toiminnasta haavoittuvaa.
Kyse ei ole rahasta – vaan siitä, mihin se ohjautuu
Syrjämäen mukaan kotimaisiin lehtiin ei välttämättä tarvita suurta lisäpanostusta, jos kansainvälisille kustantajille maksettavista kymmenistä miljoonista euroista pieni osa suunnataan kotimaisille julkaisukanaville.
– Verrattuna siihen, paljonko Suomesta maksetaan kansainvälisille kustantamolle, kotimaisessa julkaisemisessa ei puhuta kuin pienistä rahoista, jotka ovat lehtien budjeteissa kuitenkin valtavia.
Jo suhteellisen pienet lisäykset voisivat olla ratkaisevia, jo muutamalla sadalla tuhannella eurolla olisi valtava merkitys kotimaisen tieteellisen julkaisemisen turvaamisessa.
Keskeinen kysymys onkin, miten tutkimusorganisaatiot saadaan näkemään kotimainen julkaiseminen osana omaa ydintehtäväänsä – ei ulkopuolisena toimintana ja kustannuksena.
Nykytilanteessa ongelma ei ole tiedon puute. Kotimaisesta julkaisemisesta on tarjolla enemmän tietoa kuin kansainvälisestä, eikä tämä ole muuttanut rahavirtojen suuntaa.
– Pelkän informaation tuottaminen ei ratkaise mitään. Sen sijaan pitäisi käydä arvo- ja insentiivikeskustelu, Sami Syrjämäki ehdottaa. Kuva: TSV.
Insentiivien uudelleen suuntaaminen
Jos rahoitusvaje on seurausta insentiivivajeesta, ratkaisut löytyvät insentiivejä muuttamalla.
Syrjämäen mielestä mahdollisia keinoja ovat esimerkiksi:
- rahoitusmallien kehittäminen siten, että ne tunnistavat avoimuuden laadun ja kotimaisen julkaisemisen arvon
- työajan ja meritoitumisen kytkeminen toimitustyöhön
- kansallisten rahoitusmekanismien, kuten FinELibin, laajentaminen tukemaan myös kotimaisia julkaisuja
- yhteinen, koordinoitu ratkaisu tutkimusorganisaatioiden välillä
Lopulta kyse on kuitenkin valinnoista. Ratkaisu on pitkälti tutkimusyhteisön omissa käsissä.
Haastattelu ja teksti: Henriikka Mustajoki
Kuvat: TSV.
Haastattelu on kolmas osa kotimaisen avoimen tiedejulkaisemisen pyöreästä pöydästä (10.2.2026) lähtevää juttusarjaa. Juttusarjan tarkoituksena on nostaa esiin eri toimijoiden näkemyksiä kotimaisen avoimen tiedejulkaisemisen tulevaisuudesta ja kestävästä rahoittamisesta.
Sinua saattaisi kiinnostaa myös
