Haastattelimme J@rgonia-lehden päätoimittajia Liia-Maria Raippalinnaa ja Petteri Impolaa kotimaisen tiedejulkaisemisen rahoituksesta. Heidän mukaansa kyse ei ole vain rahan määrästä, vaan koko julkaisujärjestelmän rakenteista.
Kotimaisessa tiedejulkaisemisessa ei ainoastaan hyödynnetä paljon ilmaistyötä vaan se perustuu sille. Toimitustyötä tehdään järjestelmällisesti oman työn ohella, ja suurin osa siitä ilman korvausta. Tämä on tyypillistä myös J@rgoniassa, joka on vuonna perustettu 2003 vertaisarvioitu ja JUFO-luokiteltu avoin tieteellinen verkkolehti, joka on tarkoitettu kulttuureja, historiaa ja perinnettä tutkivien väitelleiden tutkijoiden ja väitöskirjatutkijoiden julkaisukanavaksi. J@rgonian päätoimittajien kokemus vastaa myös monen muun kotimaisen tiedelehden toimittajan kokemuksia.
– Tehdään täysin omalla vapaa-ajalla kymmeniä tai vaikka päätoimittajana satoja tunteja vuodessa, Petteri Impola kuvaa. Kuva: Petteri Kivimäki
Ilmaistyö ei ole väliaikainen ratkaisu vaan käytäntö, jonka varaan koko toiminta rakentuu. Sen merkitys tulee näkyviin, kun ajatellaan vaihtoehtoa. Joillakin aloilla kotimainen lehti on keskeinen osa tieteenalan infrastruktuuria. Ilman sitä katoaisi paitsi julkaisukanava myös tutkimusyhteisön kokoava rakenne. Tässä mielessä kyse ei ole vain lehdistä sinänsä, vaan tieteenalojen elinvoimasta.
Rahoitusta ei vain puutu – se ohjautuu toisaalle
Kotimaisen julkaisemisen rahoitus näyttäytyy niukkana, mutta samaan aikaan tutkimusjärjestelmä käyttää merkittäviä summia kansainväliseen julkaisemiseen. Haastattelussa nousee esiin kokemus epäsuhdasta: kotimaiset lehdet ovat osa järjestelmää, mutta eivät sen rahoituksen kohteena.
– Kyllähän ne kotimaiset lehdet ovat osa sitä, että tutkimusorganisaatiot saavat julkaisupisteitä. Jotenkin se tuntuisi reilulta, että yliopistot olisivat mukana tässä potissa, Impola toteaa.
Tilannetta mutkistaa se, että kirjoittaja- ja tilaajamaksut kansainvälisille kustantajille eivät ole tutkijoille näkyviä. Julkaiseminen näyttäytyy usein maksuttomana, vaikka kustannukset katetaan kalliilla sopimuksilla. Tämä vaikuttaa myös siihen, miten kotimainen julkaiseminen asemoituu suhteessa muihin vaihtoehtoihin.
Vastuu on hajautunut – eikä kukaan voi ratkaista ongelmaa yksin
Yksi haastattelun keskeisistä havainnoista liittyy vastuuseen. Vaikka ongelma on tunnistettu, sen ratkaiseminen ei kuulu selkeästi kenellekään.
– Se on tosi absurdi tilanne, että yliopistolaiset miettii miten neuvotella yliopiston kanssa. Raippalinna kuvaa. Kuva: Anne Kalliola
Lehdet, tutkijat ja yliopistot ovat osa samaa järjestelmää. Tämä tekee neuvotteluasetelmasta poikkeuksellisen: toimijat yrittävät käytännössä neuvotella keskenään omista resursseistaan. Samalla yksittäisillä lehdillä ei ole kapasiteettia osallistua monimutkaisiin neuvotteluprosesseihin esimerkiksi FinELib:in kanssa. Ilman tällaista toimijaa ratkaisut jäävät helposti ehdotusten tasolle. Rajallisin resurssein toimiville tieteellisille julkaisijayhdistyksille on suuri ja riskialtis kynnys lähteä yksin hakemaan ratkaisuja tiedelehtien rahoitusmalliin. Päätoimittajat toivoisivat, että olisi jonkinlainen rautalankamalli siitä, mitä tämä tarkoittaa ja miten tähän lähdetään mukaan.
Muutos törmää myös riskiin
Vaikka uusia rahoitusmalleja on esitetty, niiden käyttöönotto ei ole yksinkertaista. Pienillä lehdillä ei ole taloudellista puskuria eikä välttämättä juridista osaamista, joka mahdollistaisi kokeilun. Riskit ovat myös ajankäytöllisiä. Toimituksissa kehittämistyökin tehdään omalla ajalla muun toimitustyön päälle. Jo pienetkin epävarmuudet voivat estää osallistumisen. Jos mahdollinen rahoitusmalli sisältää riskejä, niitä ei ole mahdollista edes testata.
Tämä tuo keskusteluun usein sivuun jäävän näkökulman: ratkaisut eivät kaadu vain poliittisiin päätöksiin, vaan myös siihen, että ne eivät ole käytännössä toteuttamiskelpoisia lehtien näkökulmasta.
Pienillä panostuksilla olisi suuri vaikutus
J@rgonian päätoimittajat Impoja ja Raippalinna tuovat esiin myös konkreettisen mittakaavan. Jo suhteellisen pienillä summilla voisi olla merkittävä vaikutus lehtien toimintaan. Impola arvioi että noin 5 000–10 000 euroa vuodessa on semmoinen, että se kattaisi peruskuluja, mutta ei sillä tuntipalkoille kuitenkaan päästäisi eikä se kattaisi sitä, että lehteä kehitetään.
Tämä korostaa ristiriitaa: järjestelmä, joka nojaa kymmenien miljoonien eurojen julkaisukustannuksiin, ei pysty turvaamaan kotimaisen julkaisemisen perustoimintaa, jonka kustannukset ovat kuitenkin hyvin pieniä.
Kohti kestävämpää mallia?
Kotimaisen tiedejulkaisemisen haaste ei ole yksittäinen rahoitusaukko, vaan rakenteellinen kokonaisuus. Järjestelmä tuottaa arvoa, jota se ei tunnista eikä rahoita.
Samaan aikaan ratkaisuja on hahmoteltu: korkeakoulujen osallistuminen rahoitukseen, keskitetyt palvelut, uudet sopimusmallit. Niiden toteutuminen edellyttää kuitenkin selkeämpää vastuunjakoa ja toimijoita, jotka voivat viedä muutosta eteenpäin.
Niin kauan kuin näin ei ole, kotimainen tiedejulkaiseminen nojaa tekijöidensä sitoutumiseen – ja siihen, että joku tekee työn, vaikka sitä ei ole varsinaisesti kenellekään osoitettu.
Teksti: AVOTT sihteeristö
Pääkuva: TSV
Petteri Impolan kuva: Petteri Kivimäki
Liia-Maria Raippalinnan kuva: Anne Kalliola
Haastattelu on ensimmäinen osa kotimaisen avoimen tiedejulkaisemisen pyöreästä pöydästä (10.2.2026) lähtevää juttusarjaa. Juttusarjan tarkoituksena on nostaa esiin eri toimijoiden näkemyksiä kotimaisen avoimen tiedejulkaisemisen tulevaisuudesta ja kestävästä rahoittamisesta.
Sinua saattaisi kiinnostaa myös
