Sofi-hanke esimerkkinä avoimesta tieteestä

Rakkaalla lapsella on monta nimeä: tiedeneuvonantaja, knowledge broker, tiedevälittäjä. Tiedeneuvonta-termiä on käytetty Suomessa, mutta se on loppujen lopuksi varsin pieni osa tiedevaikuttamisesta. Tiedeneuvonta liittyy nimenomaan kysymys-vastaus -toimintalogiikkaan, jossa tutkijat – historiallisesti lähinnä luonnontieteilijät – vastaavat hyvinkin teknisiin kysymyksiin, mutta myös kysymyksiin tieteen yhteiskunnallisesta roolista.

Sofi-hankkeessa (Science Advice Initiative of Finland) tieteen ja päätöksenteon vuorovaikutusta pohdittiin laajemmin. Akatemiasihteeri Jaakko Kuosmanen Suomen Tiedeakatemiasta kertoo, että hankkeessa päädyttiin puhumaan tiedevälittämisestä, koska haluttiin toisaalta laajentaa tiedeneuvonnan toimintakenttää ja toisaalta täsmentää laajaa knowledge broker -roolia tutkittuun tietoon.

Sofi-hanke toteutettiin 2019–2021. Hankkeen vastuutahoina toimivat Suomen neljä tiedeakatemiaa, eli Suomalainen Tiedeakatemia, Finska Vetenskaps-Societeten – Suomen Tiedeseura, Teknillisten Tieteiden Akatemia ja Svenska tekniska vetenskapsakademien i Finland. Vuodesta 2022 Sofin toiminta jatkuu Suomalaisen Tiedeakatemian alla.

Sofi-hanke oli kädenojennus tiedeyhteisön suuntaan mutta myös haaste tiedeyhteisölle kertoa konkreettisesti, miten tutkittua tietoa saataisiin päätöksenteon tueksi, Jaakko Kuosmanen kertoo. Hankkeessa etsittiin tapoja tuoda hallinto ja tiedeyhteisö yhteen käytännössä. Tätä kautta haluttiin löytää uusia ratkaisuja tietopohjaiseen päätöksentekoon. 

Tiedesparrauksella jäsennetään vuorovaikutusta

Sofin päätavoitteiksi asetettiin uuden tiedeneuvontaa koordinoivan vastuutahon kehittäminen ja vakiinnuttaminen, tiedeyhteisön ja päätöksentekijöiden välisen dialogin vahvistaminen ja tiedeneuvonnan tulevaisuutta koskevan keskustelun edistäminen. Sofi-hankkeessa myös tunnistettiin neljä haastetta:

1. Tutkijoiden asiantuntemus ei tule systemaattisesti hyödynnetyksi.
2. Tutkijoilla on vaikeuksia oman tutkimuksensa ja asiantuntijuutensa kytkemisessä yhteiskunnalliseen kontekstiin.
3. Laadukkaita päätöksentekoon sopivia tietosynteesejä on vähän tarjolla.
4. Päätöksenteon tietotuki on pistemäistä ja kysymys–vastaus-malli ylikorostuu.

Vastauksena näihin haasteisiin kehitettiin tuki- ja toimintamalleja, joilla edistetään tieteen ja päätöksenteon välistä vuorovaikutusta. Yksi näistä on tiedesparraus, jota käytetään päätöksiä valmisteltaessa. Jaakko Kuosmanen kertoo, että sen lähtökohtana on tunnistaa ne valmisteluprosessin vaiheet, joissa tiedolla voi aidosti vielä vaikuttaa – tutkijoiden tehtävä ei ole toimia valmistelun kumileimasimina. Seuraavaksi tunnistetaan, mitä tietotarpeita todellisuudessa on: mitä puuttuu, mikä on tiedesparrauksen tuoma arvo?

Esimerkkinä Kuosmanen mainitsee tietoaukkojen tunnistamisen. Ammattimaisinkaan valmistelija ei voi olla tietoinen kaikesta uudesta tutkimustiedosta, ja tässä alan parhaat tutkijat voivat auttaa. Kuosmanen toteaa myös, että tieteen vaikuttamisen muodot yleensä rajautuvat tilausraportteihin, asiantuntijalausuntoihin ja perinteisiin työryhmiin. Näistä jää pistemäinen kuva, ja valmistelussa joudutaan työstämään fragmentaarista, eri menetelmillä tuotettua tietoa. Tässä vaiheessa tutkijat voivat Kuosmasen sanoin nostaa näköalaa ja ymmärrystä.

Tämän kaiken tavoitteena on tuoda osapuolet – tutkijat ja valmistelijat – lähemmäs toisiaan ja vähentää ohipuhumista. Tiedesparraus on siis tapa jäsentää ja kohdentaa vuorovaikutusta.

Entäpä avoin tiede?

Kuosmanen näkee avoimuuden kytkeytyvän jo periaatteellisella tasolla tieteeseen – tiede on jo peruslähtökohdiltaan tarkoitettu universaaliksi, jolloin kaikki rajoitteet vain muuttavat tieteen perustilaa. Ei siis ihme, että hän katsoo tieteen ja tutkimuksen avoimuuden olevan edellytys myös tiedevälittämiselle. Tiedevälittämisessähän ei itse luoda omaa tiedettä, vaan tehdään synteesejä laadukkaasta tutkimuksesta, mikä ei olisi mahdollista, jos tutkimustulokset eivät olisi avoimesti saatavilla.

Tulevaisuudessa tutkimusjulkaisujen ja -aineistojen avoimuuden merkitys tiedevälittämisessä Kuosmasen mukaan vain korostuu, kun tekoälyyn perustuvat ratkaisut helpottavat laajojen tietomassojen kokoamista tiedevälittäjän tarpeisiin. Lisäksi tutkimustuotosten avoimuus antaa tiedevälittäjälle enemmän mahdollisuuksia arvioida tutkimustulosten luotettavuutta ja laatua.

Avoin toimintakulttuuri tiedevälittämisessä

Tiedevälittämisessä ei Kuosmasen mukaan vain hyödynnetä avoimia tutkimustuloksia, vaan myös toteutetaan tieteelliseen toimintakulttuuriin liittyvää avoimuutta. Tiedevälittämisessä toimintakulttuurin avoimuus liittyy Kuosmasen mielestä erityisesti siihen, että kaikki osallistujat ovat selvillä, mitä rooleja kukin edustaa. Erityisesti poliitikkoja kiinnostaa, onko tutkijalla työssään myös jokin poliittinen agenda vai onko hän vain puhtaasti tutkimukseen keskittyvä toimija. Roolien selvyys lisää tiedevälittämisen legitiimiyttä, Kuosmanen toteaa.

Avoimuudellakin on rajansa, Kuosmanen myöntää. Tiedevälittämisen prosessit ovat yleensä läpinäkyviä, mutta kaikki vuorovaikutukset eivät voi olla avoimia, jos niiden halutaan olla toimivia. Esimerkiksi poliitikkojen tiedesparrauksessa puheenvuorojen liika avoimuus voi muuttaa keskustelun luonnetta yhteisestä pohdinnasta keskustelijoiden omien agendojen ajamiseksi. Asioita pystytään käsittelemään syvällisemmin, kun keskustelusta ei tule performanssia, Kuosmanen summaa.

Joskus myös tilanne saattaa vaatia tiedevälittämisen avoimuuden rajaamista, Kuosmanen toteaa. Esimerkiksi kriisitilanteissa korostuu, että päätökset pitää tehdä nopeasti ja että käytettävissä on selkeitä ratkaisuja. Tällöin tiedevälittäminen ei aina voi olla moniäänistä ja kaikkia näkökulmia pohdiskelevaa.

Tulevaisuuden näkymiä

Kuosmasen mukaan tietopohjaista päätöksentekoa on tähän asti toteutettu rakentamalla yhä tehokkaampia siltoja tutkijoiden ja politiikkojen välille. Seuraava askel hänen mukaansa olisi kahdenvälisten mallien jalostaminen avoimempaan suuntaan ja kansalaisten osallistaminen tietopohjaiseen päätöksentekoon. Tämä tarkoittaa Kuosmasen mielestä myös sitä, että tutkimustakaan ei voi enää tehdä norsunluutornissa, vaan kansalaistieteen pitäisi olla entistä merkittävämpi osa tutkimusyhteisön arkea.

Kuosmanen näkee, että myös tiedevälittämisen ja avoimen tieteen välistä vuoropuhelua on syytä pitää yllä. Laajassa mittakaavassa tiedevälittämisen ja avoimen tieteen kytkeytyminen toisiinsa on toki ymmärretty jo pitkään, mutta tämän lisäksi on hyvä löytää entistä enemmän konkreettisia yhteistyön paikkoja, Kuosmanen lausuu.

Teksti: Ilmari Jauhiainen & Hanna Lahdenperä, AVOTT-sihteeristö
Kuva: Sofi-hanke (ei kuulu CC-lisenssin piiriin)