Todennäköisesti viimeisessä ESOF-konferenssissa pureuduttiin päätöksenteon ja tieteentekemisen rajapintaan

Euroopan vuoden 2024 kulttuuripääkaupungissa Katowicessa järjestetty Euro Science Open Forum 2024 -konferenssi kokosi kesäkuussa Etelä-Sleesian teollisuuskaupunkiin tutkijoita, toimittajia sekä erilaisia tutkimuksen ja tiedeviestinnän ammattilaisia. Joitakin kuukausia aiemmin ulkopuolisista lähteistä tullut tieto järjestävän organisaation talousvaikeuksista loi synkkiä pilviä tapahtuman tulevaisuuden ylle, mutta konferenssin ohjelmasta jäi tunne, että aiheen asiantuntijoiden työ kyllä jatkuu, vaikka muodosta ei vielä olisikaan tietoa.

Vuodesta 2004 järjestetyn ESOFin, joka on alun perin tarkoitettu yhdysvaltalaisen AAAS-konferenssin eurooppalaiseksi vastineeksi, tämän vuoden teemana oli ”Life Changes Science”, jolle muodostui väistämättä vaihtoehtoinen konteksti järjestäjän talousvaikeuksiin liittyen. Käytännössä ohjelma käsitteli mm. tiedonsiirtoa tutkijoiden ja päätöksentekijöiden välillä, avoimen tieteen infrastruktuurin vakiintumista, suuren yleisön medialukutaidon edistämistä ja sekä tutkimuksen että tutkijan arviointia. 

Tutkimus ja tiedepolitiikka eivät ole rakkaus- vaan järkiavioliitossa

Tutkimuksen, päätöksenteon ja tiedepoliittisten linjausten välistä toimintaympäristöä sekä siinä operoimista käsiteltiin konferenssissa monissa jokseenkin kumuloituvissa keskusteluissa. Lähtöasetelma on kärjistäen se, että kauppaa käydään tutkimuksen vaikuttavuuden ja rahahanojen välillä, eikä kumpikaan osapuoli oikein ymmärrä toista tai sitä, miksei kauppa käy omaan suuntaan.

Erilaisia hopealuoteja etsittiin kokoamalla yhteen paneelikeskusteluita ja hyviä käytäntöjä. Mieleen jäi esimerkiksi Royal Societyn onnistunut Week in Westminster -pilotti, jossa tutkijoita on viety vallan ytimeen tutustumaan päätöksenteon prosesseihin. Toiveena on ollut, että tutkijat vievät mukanaan ja vastaanottavat tietoa luoden samalla suhteita tulevaisuuden tutkimusperustaisempaa päätöksentekoa varten.

Aihepiiristä yleisemmin muistiinpanoihin tarttui käsitteen ”evidence-based” päivittäminen muotoon ”evidence-informed”, sillä parhaimmassakin tapauksessa käytössä olevan tutkimustiedon lisäksi yhteiskunnallisen päätöksenteon taustalla on aina muitakin perusteita. Agnieszka Gadzina-Kołodziejska totesi tutkimuksen ja sitä koskevan päätöksenteon olevan järkiavioliitossa, jolle kohtaamiset ja yhteisöjen rakentuminen ovat elinehtoja.

”Määrä ei ole tieteellisen huippuosaamisen mittari.”

Mieleenpainuvan puheenvuoron avoimesta tieteestä sekä erityisesti CoARA:n keskeisyydestä sen tavoitteiden saavuttamiseksi piti Wienin yliopistossa sekä CoARA:n ohjausryhmässä vaikuttava tutkija Toma Susi. Akateemisen meritoitumisjärjestelmän rakenteellinen muutos lienee suurin yksittäinen tekijä avoimuuden tavoitteiden kannalta ja edellä mainittu yhteenliittymä tämän muutoksen suurin toimija.

Kertaus on opintojen äiti, joten muistutetaan vielä vaikuttavuuskertoimiin suotuisasti suhtautuville, että määrä ei ole tieteellisen huippuosaamisen mittari. Kestävä muutos on kuitenkin Suden mukaan hidasta ja vaatii hartiavoimia laajalta rintamalta sekä tiedeviestintää ja osallistavia menetelmiä.

Daniel Spichtingerin tutkimuksessa avoimen tieteen roolista pandemian ratkaisussa kävi ilmi, että vaikka on kiistatonta, että Joint Declaration, preprintit sekä globaali tiedeyhteistyö siinä missä kohdennettu tutkimusrahoitus nopeuttivat kriisin ratkaisua, eivät tutkijoiden kokemukset prosessista täysin vastaa hurmiollisimpia arvioita avoimuuden roolista pandemian ratkaisussa. Spichtingerin arvion mukaan erityisesti kehittyneemmästä avoimuuden infrastruktuurista olisi ollut apua erityisesti avointen aineistojen massan käsittelyssä. Lisäksi monet kustantajien avoimuutta edistäneistä toimista ovat palautuneet pandemiaa edeltävälle tasolle. 

Avoimen tieteen tapauksessa pandemia tuntuu näin jälkikäteen mahdollistaneen jonkinlaisen uskonloikan tuntemattomaan, mutta kestävälle pohjalle rakentamisella on tapana skaalautua vähemmän huterasti. Tämän ei kuitenkaan ole syytä masentaa, vaan esimerkiksi motivoida tämän päivän avoimuuden infrastruktuurin kehittämiseen. 

Laajempi kuva kertoo, että konferenssin teemojen suhteen hopealuodin käsite väistää todellisuutta myös avoimen tieteen ja pandemian tapauksessa ja avoimessa tieteessä käynnissä on urheiluvertauskuvien maailmassa Spichtingeriä lainaten maratoni pikamatkan sijaan.

Tieteen ja yhteiskunnan välittäjiä Baltiassa ja Pohjoismaissa yhdistää muukin kuin Itämeri

Tieteellisten seurain valtuuskunta ja Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta järjestivät yhdessä Vetenskap & Allmänhetin, Hanasaaren ruotsalais-suomalaisen kulttuurikeskuksen sekä Tarton yliopiston viestinnän oppiaineen kanssa yhteissession ”How to make Impactful Science Engagement: Findings from the Nordic-Baltic Region”. Allekirjoittaneiden lisäksi paikalla olivat Tartosta viestinnän tutkija Ebe Pilt sekä länsinaapurista VA:n pääsihteeri Ulrika Björkstén. Mukana järjestelyissä olivat lisäksi Hanasaaren Janne Wikström sekä VA:n Maria Hagardt.

Tiedeviestinnän ja osallistavien menetelmien käytäntöjä ja kokemuksia käsiteltiin Viron tiedeviestintäkentän haasteiden, ruotsalaisissa kouluissa toteutetun ”Borrow a researcher” -konseptin kokemusten, TJNK:n sananvapauskyselyn sekä Kansalaistieteen tuki ja -palvelut -työryhmän toteuttaman Kansalaistieteen kyselyn 2024 alustavien tulosten näkökulmasta.

Korkea luottamus tieteeseen tuntuu yhdistävän toimijoita Itämeren eri puolilla ja digitaalinen toimintaympäristö luo mahdollisuuksia ja haasteita ilmankin tekoälyä. Keinot tavoittaa toimijoita tiedeyhteisön ulkopuolella ovat lisääntyneet valtavasti, mutta kuinka kilpailla ihmisten vapaa-ajan huomiosta huolehtimalla samalla siitä, ettei tiedeviestintä muutu meluksi informaatiotulvan joukossa?

Vaikuttavuus arviointikriteerinä

Monissa esityksissä palattiin siihen, mitä hyötyä tästä (mm. tiedonsiirrosta tutkijoiden ja päätöksentekijöiden välillä, avoimen tieteen infrastruktuurin vakiintumisesta, suuren yleisön medialukutaidon ja tiedepääoman edistämisestä ja tutkijanarvioinnin täsmentymisestä ja läpinäkyvyydestä) kaikesta on ja miksi tiedeviestintä laajasti ymmärrettynä on tärkeää. Koska eurooppalaisessa kontekstissa toimitaan usein julkisin varoin, kysymys toiminnan merkityksestä ja vaikuttavuudesta on olennainen. 

Tiedeviestijöillä on yleensä melko täsmällinen käsitys työnsä tavoitteista ja tuloksista, mutta käytetyt mittarit keskittyvät usein välittömiin suoritteisiin. Tutkijoiden puheissa mainitaan usein rakenteiden edellyttävän tietynlaista formaattikäyttäytymistä, vaikka tutkija itse tunnistaisi, miten tutkimuskohdetta parhaiten tulisi lähestyä. Varsinainen vaikuttavuus, yhteiskunnallisesti suotuisa muutos, saattaa siis jäädä hämäräksi. Vaikuttavuus pitäisi kuitenkin voida määritellä ja siitä pitäisi voida puhua silloinkin, kun määritelmän kehittely on kesken. Käsitteenä vaikuttavuuden pitäisi olla sen verran joustava, että se sietää omaa keskeneräisyyttään, mutta riittävän tarkka, jotta mainittua muutosta voitaisiin seurata. 

Vaikuttavuus on usein myös arvioinnin tuloksellisuuden kriteeri ja sen kuvausta pyydetään jo rahoitushakemuksissa, vaikka täsmällinen tulosten määrittely tuntuu etäiseltä. Vaikuttavuudesta raportoimista ei ESOFissa juuri käsitelty. Suomessa vaikuttavuusajattelua julkishallinnossa on edistänyt erityisesti valtionhallinto, joka kytkeytyy useaa reittiä pitkin myös tiedeviestintään ja tiedepolitiikkaan.

Käytäväkeskusteluissa konferenssiosallistujien kesken oli kuitenkin toiveikas sävy ja syvä merkityksellisyyden ja yhteisyyden kokemus, tunne, että ollaan tärkeällä ja yhteisellä asialla. Tiede on ainoa rakentava väylä ratkoa aikamme viheliäisiä ongelmia. Ymmärryksen lisäämiseen sisältyy aina lähtökohtaisesti optimistinen oletus, että maailmaa voi parantaa. Sillä tiellä jatkavat myös kaikki ESOFiin 40:stä maasta saapuneet osallistujat, olipa seuraava kokoontuminen muodoltaan suppeampi tai suunnattu tarkemmin eri ammattiryhmille.

Teksti: Jonni Karlsson (TSV), Suvi Lahtonen (TJNK) 

Kuvat: Jonni Karlsson (TSV), Ville Wittenberg (Tiedetoimittajain liitto)