Hanna-Mari Kupari (TY) pohtii kaksiosaisessa artikkelissaan keskiajan kirkollisten asiakirjojen avoimuutta suhteessa 2000-luvun tekijänoikeuslainsäädäntöön ja avoimeen julkaisemiseen.
Elät 1400-luvun Suomessa. Kuvittele itsesi anomaan erivapautusta edetä kirkollisella uralla, siitä huolimatta, että vanhempasi eivät olleet aviossa syntyessäsi. Mieti tilannetta, jossa saat tietää, että olet vahingossa mennyt sukulaisesi kanssa naimisiin, sillä väestörekisteritietoja on ollut niin niukalti. Ajattele asetelmaa, jossa olet joutunut itsepuolustustarkoituksessa käyttämään väkivaltaa ja vastapuoli on myöhemmin menehtynyt. Miten suhtaudut asian julkisuuteen?
Tutkin digitaalisen kielentutkimuksen väitöskirjassani keskiajan latinan variaatiota erityisesti katolisen kirkon synninpäästöjen ja erivapausanomusten avulla. Katolisen kirkon kanonisen oikeuden soveltamista käytännössä voi lukea penitentiariaattiasiakirjoista. Aineistot ovat saaneet alkunsa siitä, että keskiajalla paavit pitivät itsellään oikeuden myöntää synninpäästö vakavista rikoksista sekä oikeuden päättää poiketa kirkon kannalta keskeisten asioiden säännöistä, mitä varten ajan saatossa kehittyi oma virastonsa.
Suoraan paavin alaisuudessa toiminut virasto käsitteli erivapausanomuksia ja antoi syyttömäksi julistuksia laajalle määrälle katolisen kirkon jäseniä kaikissa yhteiskuntaluokissa. Nämä tuhansia anomuksia sisältävät aineistot ovat säilyneet meidän päiviimme saakka lähinnä viraston sisäiseen käyttöön laadittuina rekisterikopioina.
Miettiessäni väitöskirja-aineistoni suhdetta avoimeen julkaisemiseen, nousee esiin kaksi pääsuuntaa: toisaalta haluan eläytyä Vatikaanissa 500 vuotta sitten asioineen tavallisen ihmisen sisäiseen kokemukseen ja toisaalta on tarpeen kunnioittaa 2000-luvun tekijänoikeuslainsäädäntöä.
Aloitan penitentiariaatissa myöhäiskeskiajalla asioineiden näkökulmalla. Vaikka asiakirjoissa esiintyvät henkilöt mainitaan koko nimellä ja usein yksityiselämään kuuluvan tiedon kera, heillä ei ole ollut vuosisatoihin elossa olevia lähiomaisia. Toisaalta voidaan ainakin joidenkin eurooppalaisten aatelisten sukupuita jäljittää 1500-luvulle saakka, mutta kuinka paljon yksilö tosiasiassa voi samaistua ja kokea omistajuutta asioista, joista on laskennallisesti kulunut noin kaksikymmentä sukupolvea.
Keskiajalla osasta asioita haluttiin kertoa varsin julkisesti kuvien avulla, kuten tässä keskiaikaisessa seinämaalauksessa Turun tuomiokirkosta. Kuvatut henkilöt ovat mitä ilmeisemmin lahjoittaneet merkittävän määrän varoja kirkon hyväksi. Artikkelissa käsitellään julkisuutta penitentiariaattiasiakirjojen näkökulmasta. Kuva: Jere Kupari.
Saako historiallisista henkilöistä kirjoittaa mitä tahansa?
Nykypäivän sosiaalista mediaa seuraamalla saattaa välittyä sellainen kuva, että liikkeellä on vain erinäisiä ”mielensäpahoittajia” ja niitä, joita ei ole varsinaisesti loukattu, mutta jotka toimivat sijaisloukkaantujina. Kunnianloukkaussyytteiden määrän noususta kirjoitettiin MTV-uutisissa jo vuonna 2007, että ”kunnianloukkauskanteiden määrän kasvu liittyy osittain netin alhaiseen julkaisukynnykseen, osittain ihmisten asenteiden muutokseen.”
Sama hienotunteisuuden ja kohteliaisuuden vaatimus ei kuitenkaan tunnu koskevan historiallisia henkilöitä, etenkään valtaa pitäneitä yksilöitä. On mielestäni ymmärrettävää, että vaikuttaa sopivalta puhua 1500-luvulla eläneistä melko rennoin lisämäärein, esimerkiksi Iivana Julman lisänimeä ei ole koettu tarpeelliseksi muuttaa poliittisesti korrektiksi.
Muinaisten kulttuurien johtajista saa jo kirjoittaa vapaasti ihan mitä vaan: kukaan ei ole pahoittamassa mieltään, jos kirjoittaa retostellen antiikin keisareiden yksityiselämästä. Esimerkiksi keisari Hadrianuksen (hallitsi vuosina 117–138) rakastajan Antinouksen, rakkauselämään liittyvistä yksityiskohdista vaikuttaa olevan sallittua julkaista spekulaatioita estoitta. Meillä on jopa oman aikakautemme hallitsijoilla, kuten Ceaușesculla, kyseenalaisia vähemmän kunniakkaita titteleitä, kuten ”hirmuhallitsija”.
Anojien oma suhtautuminen asiakirjojen julkisuuteen
Syntyy ajatusleikki, jossa yritän itse miettiä, miten olisin suhtautunut itse asianomaisena penitentiariaattiasiakirjojen vapaaseen julkiseen saatavuuteen, jos olisin elänyt keskiajalla.
Ensimmäisenä haluan eläytyä virkaurallaan eteenpäin pyrkivän papin asemaan. Esimerkiksi Laurentius Johannis oli tukholmalainen pappi, joka oli jo ennen 28.5.1410 päivättyä anomustaan saanut erivapauden toimia papin virassa, vaikka oli papin ja aviottoman naisen lapsi. Uudemmassa hakemuksessaan hän haluaa edetä parempaan virkaan, joka pitää sisällään myös sielunhoidollisia tehtäviä.
Toisena tapauksena mietin 9.7.1460 laadittua anomusta, jossa turkulaiset Henrik Olofsson ja Märta Martinsdotter anovat lupaa pysyä avioliitossaan, siitäkin huolimatta, että he ovat neljännen asteen verisukulaisia.
Kolmanneksi mietin Andreas Lanxiin tilannetta. Mies oli turkulainen pappi, joka 31.5.1485 anomuksessaan selostaa, kuinka hän oli puolustautunut hyökkäykseltä itsepuolustuksena heittämällä Olof Karlssonia kivellä päähän, minkä seurauksena Karlsson oli menehtynyt muutamia tunteja myöhemmin.
Alkuperäisten asiakirjojen tarkastelu on mahdollista vain Vatikaanin myöntämällä erityisellä tutkimusluvalla Palazzo della Cancelleriassa Roomassa. Alkuperäiset asiakirjat on skannattu, sillä osa niistä ei enää kestä käsittelyä. Asiakirjojen lukeminen edellyttää niin latinan kuin vanhojen käsialojen lukemisen taitoja. Kuva: Hanna-Mari Kupari.
Tiesivätkö yhteisön aikalaiset anojien tilanteista?
Ensimmäisen tapauksen osalta mietin, ottaen huomioon keskiaikaisten sosiaalisten verkostojen ja kaupunkien koon, että on vaikeaa kuvitella, etteivätkö Laurentius Johanneksen lähimmäiset olisivat jo tienneet asiasta. Olisiko asian avoin käsittely pienen yhteisön sisällä tuonut alleviivattua lisähäpeää? Avioliiton ulkopuoliseen syntyperään liittyviä näkökulmia sydänkeskiajalla Englannissa käsittelee esimerkiksi Sara McDougall blogissaan.
Vaikuttaa siltä, että vielä 1200-luvulla oli vanhempien sosiaalinen status huomattavasti merkittävämpi kuin avioliitto. Mutta, mitä tulee avioliiton solmimiseen melko etäisen sukulaisen kanssa Suomessa myöhäiskeskiajalla, on hankalampaa arvuutella, olisiko lähipiirissä jo voitu olla tietoisia asiasta ja suhtautua asiaan hyväksyvästi.
Anomusteksteihin on joskus kirjoitettu, että henkilöt ovat olleet tietoisia jonkinasteisesta avioliiton estäneestä sukulaisuudestaan, mutta siitä huolimatta edenneet asiassa. Kun taas osassa anomuksia painotetaan, että asia oli selvinnyt vasta sattuman kautta myöhemmin. Liikutaan siis jonkinlaisella harmaalla alueella, jossa asiaan on kaiketi suhtauduttu ilman erityistä paheksuntaa, mutta toisaalta vaikuttaa siltä, että monen puoliso on ensisijaisesti haluttu löytää sallitusta joukosta.
Tarve maineen puhdistamiselle
Kolmas tapaus poikkeaa selkeästi kahdesta aiemmasta asiakirjasta. Siinä itse anoja haluaa tehdä anomusprosessinsa kautta julkisesti selväksi, ettei ole syyllistynyt murhaan ja ”haluaa tukkia sellaisten henkilöiden suun, jotka väittävät hänen tuolloin syyllistyneen henkirikokseen”. Selvennyksen maineestaan saanut henkilö on kaivannut virallista dokumenttia, jolla on voinut kaikille senhetkisille ja tuleville juoruilijoille osoittaa syyttömyytensä.
Andreas Lanxii ei ollut asiansa kanssa yksin, lähes identtisenä kaavana toistuva sanamuoto ”Ad ora ... obstruenda” ’suiden tukkimiseksi’ löytyy ruotsalaisista asiakirjoista peräti 39 kertaa. Se kuuluu kiinteästi väkivaltaa itsepuolustustarkoituksessa käyttäneiden anojien hakemuksiin. Laajemmin väkivallan käyttöä ja siihen liittyvää argumentointia penitentiariaattiasiakirjoissa on tutkinut esimerkiksi Kirsi Salonen (2018) artikkelissaan “Killer Clergy: How did Clerics Justify Homicide in Petitions to the Apostolic Penitentiary in the Late Middle Ages?”.
Hanna-Mari Kupari on keskiajan latinaan erikoistunut digitaalisen kielentutkimuksen väitöskirjatutkija Turun yliopistossa. Kuva: Jere Kupari.
Teksti: Hanna-Mari Kupari, TY
Hanna-Mari Kupari on keskiajan latinaan erikoistunut digitaalisen kielentutkimuksen väitöskirjatutkija Turun yliopistossa. Työssään hän on keskittynyt modernien digitaalisten ihmistieteiden menetelmien käyttöön vanhojen aineistojen parissa. Erityisesti hän on kiinnostunut kieliopin tutkimuksesta. Tämän lisäksi hän panostaa tiedeviestintään ja haluaa tehdä latinan kielestä helposti lähestyttävää suurelle yleisölle. (Kuparin työn rahoittaa Emil Aaltosen säätiö.)
Artikkelin lähteitä:
- Kirsi Salonen, 2001. The Penitentiary as a Well of Grace in the Late Middle Ages: The Example of the Province of Uppsala 1448–1527. Finnish Academy of Science and Letters. Yleistajuisen johdannon aiheeseen voi lukea arkeologisesta Kalmistopiiri-verkkojulkaisusta.
- Sara Risberg & Kirsi Salonen. Appendix: Acta Pontificum Suecica. 2, Acta Poenitentiare: Auctoritate Papae: The Church Province of Uppsala and the Apostolic Penitentiary 1410-1526. Stockholm. Riksarkivet, 2008.
- Smith, Thomas W et al. “Killer Clergy: How Did Clerics Justify Homicide in Petitions to the Apostolic Penitentiary in the Late Middle Ages?” Petitions and Strategies of Persuasion in the Middle Ages. NED-New edition. United Kingdom: Boydell & Brewer, 2018. 202-. Web.
Sinua saattaisi kiinnostaa myös
