Vihapuhe ja häirintä vaikeuttavat monen tutkijan ja asiantuntijan päivittäistä työtä. Ilmiöt ovat tulleet jäädäkseen, ja niihin on reagoitava. Historiantutkija Oula Silvennoinen kehittää kansallista strategiaa sananvapauden lujittamiseksi.
”Sananvapaus on demokratian ja viime kädessä vapaan yhteiskunnan ytimessä. Jos sitä ei ole, sitten ei kohta ole kovin paljon muutakaan. Sellaisissa yhteiskunnissa, joissa sananvapautta rankasti rajoitetaan, ei vapaa tiede kukoista, eivätkä siellä kukoista muutkaan vapaudet.”
Näin sananvapauden määrittelee filosofian tohtori ja Helsingin yliopiston Euroopan historian dosentti Oula Silvennoinen. Hän johtaa Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan (TJNK) toteuttamaa sananvapaushanketta, joka käynnistyi toukokuussa. Silvennoisella on edessään kunnianhimolla ladattu kaksivuotinen työskentelyjakso ja reppu täynnä suunnitelmia.
Hankkeen tavoitteena on luoda kansallinen strategia tutkijoiden ja asiantuntijoiden sananvapauden tukemiseksi. Sellainen tarvitaan, sillä Suomessa ei ole reagoitu häirintätapauksiin koordinoidusti.
”Tutkijoiden häirintä on yleistynyt, ja siihen liittyvät ilmiöt ovat tulleet jäädäkseen”, hankkeenvetäjä perustelee.
Käytäntöjä sananvapauden rajoittamisen taklaamiseksi löytyy kosolti, mutta ne ovat hajallaan ja epäyhtenäisiä. Monella yliopistolla, tutkimuslaitoksella ja organisaatiolla on omat ohjeet, mutta pienemmiltä toimijoilta ne usein puuttuvat. Silvennoisen tehtävänä on kirkastaa ja yhtenäistää toimintamalleja.
Ennen kuin suuntaviivoja voidaan laatia, on luotava verkostot. Niitä aktiivisella yhteiskunnallisella vaikuttajalla on runsaasti omasta takaa. Hän aikoo heittää verkkoja yliopistojen, korkeakoulujen, tutkimuslaitosten ja ammattiliittojen vesille. Silvennoinen on myös häirinnän niin sanottu kokemusasiantuntija. Muun muassa se motivoi häntä hakemaan opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittamaa pestiä.
Historioitsija osaa suhteuttaa ilmiöt
Oula Silvennoinen on hankkinut kannuksensa historiantutkijana, joka ei kaihda arkoja aiheita. Hän on väitellyt Suomen ja Saksan välisestä aseveljeydestä, kirjoittanut Serlachiuksen metsäteollisuussuvun mahtimiehistä ja tutkinut Euroopan juutalaisten kansanmurhaa, holokaustia. Vuonna 2017 hänelle myönnettiin tiedonjulkistamisen valtionpalkinto teoksesta Suomalaiset fasistit. Mustan sarastuksen airueet, jonka hän kirjoitti yhdessä Marko Tikan ja Aapo Roseliuksen kanssa. Silvennoinen on aktiivinen sosiaalisessa mediassa ja politiikassa.
”Monet hakevat sosiaalisesta mediasta voimakkaita tunteita”, sanoo historioitsija ja tutkijatohtori Oula Silvennoinen.
Holokaustitutkimus johti poikkeukselliseen henkilökohtaiseen häirintään vuonna 2017.
Perussuomalaiset ryöpyttivät Silvennoisen tutkimusaihetta ja Suomen Akatemian myöntämää tutkimusrahoitusta eduskuntaryhmän jäseniä myöten. Sapelien kalisuttelu kasvatti kierroksia ja kirvoitti lukuisia kannanottoja puolesta ja vastaan: poliitikot haukkuivat, kollegat tukivat.
”Tilanteessa ylitettiin kaikki sopivaisuuden rajat. Se muistutti minua siitä, että joillakin ihmisillä oli asialista, johon ei kuulu vapaa tiede.”
Historioitsijan näkökulmasta katsottuna auringon alle ei ollut tullut kuitenkaan mitään uutta; kautta maailman sivu epämukavien asioiden julkituojia vastaan on hyökätty. Tämä tietoisuus auttaa Silvennoista suhteuttamaan ilmiöitä.
”Me elämme mediavallankumousta, jossa sosiaalinen media on tullut hyvin nopeasti perinteisten viestintäkanavien rinnalle. Se tarjoaa erilaisia mahdollisuuksia, joista monet ovat erittäin hyviä. Mutta kun ennen piti kirjoittaa haukkumakirje tai julkaista jotain yleisön osastolla, niin nyt voi ottaa suoraan yhteyden ihmiseen, jota haluaa kiusata. Sosiaalisessa mediassa voi myös käynnistää erilaisia vaikuttamiskampanjoita.”
Häirinnän taustalla voi olla yksittäinen tai valtiollinen toimija. Esimerkiksi Venäjältä tuttujen trollitehtaiden tavoitteena on horjuttaa läntisiä yhteiskuntia ja rapauttaa niiden luottamusperustaa.
”Tekijä jää usein hämäräksi. Häirintä tehdään anonyymisti, eikä aina voi päätellä, mikä sen tekijää motivoi. Usein toiminta liittyy tiettyihin yhteiskunnallisiin ja poliittisiin teemoihin. Yksittäisen tutkijan häirinnän takana tuskin on suurta koneistoa tai suunnitelmaa.”
Tutkijoiden sietokyky vaihtelee
TJNK:n tekemän kyselyn mukaan häirinnälle ja uhkailulle erityisen alttiita aihealueita ovat maahanmuutto, rokotukset, ravitsemus, ympäristönsuojelu, sukupuoli ja seksuaalisuus.
”Asialla ovat ihmiset, jotka hallitsevat koulunpihalta tutut kiusaamisen tekniikat ja toimivat itseohjautuvasti. Sotilasteknologiassa puhutaan maalin valaisemisesta. Sen jälkeen ohjukset hakeutuvat sinne ihan omia aikojaan.”
Oula Silvennoinen johtaa opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittamaa Tutkijoiden ja asiantuntijoiden sananvapauden tukeminen -hanketta yhdessä TJNK:n kanssa.
Koulunpihan kiusaamistilanteista tiedetään sekin, että kiusaajien kanssa on turha keskustella, koska puheesta ei ole apua. Silvennoinen ei kuitenkaan itse vetäydy takavasemmalle, vaan hän osallistuu keskusteluun.
”Olen huomannut, että siedän tällaista peliä aika hyvin ja jopa leikittelen häiritsijöiden vihanpurkauksilla. Kaikki tutkijat eivät sellaista kuitenkaan kestä, vaan toiset ovat herkempiä kuin toiset. Yhtäkkinen vyöry saattaa tuntua todella ahdistavalta ja pahalta”, someaktiivi toteaa.
Häirintään on puututtava heti
Silvennoinen ei ollut immuuni holokaustitutkimuksen yhteydessä saamalleen myllytykselle. Hän otti välittömästi yhteyttä Suomen Akatemiaan, Helsingin yliopistoon ja muihin tieteentekijöihin. Kaikki reagoivat hänen mielestään hyvin julistamalla tiukkaan sävyyn, että ”tällainen ei käy”.
”Se oli se tuki, jotka siinä tilanteessa kaipasin. Enempää en olisi voinut saadakaan.”
Häirintätapauksille on tyypillistä, että ne roihahtavat ja laantuvat roihahtaakseen pian uudelleen. Jos tutkija ei piiloudu poteroonsa vaan jatkaa keskustelua julkisesti, hän myös asettaa itsensä alttiiksi loanheitolle. Silvennoisen tapa vastata hyökkäyksiin on vaatia raivonpurkauksille perusteluja. Joskus vuoropuhelu toimii ja päättyy maltillisesti.
”Organisaatioilla pitäisi olla valmiuksia tarjota oikeudellista tukea häirinnän kohteeksi joutuneille tutkijoille ja asiantuntijoille”, Oula Silvennoinen toteaa.
Kokemusten marinoima tutkija toteaa, että ahdistavilta kokemuksilta voi välttyä monin tavoin. Kenenkään ei tarvitse olla esillä sosiaalisessa mediassa, ja jokainen voi poistaa käyttämiltään alustoilta asiattomaksi kokemansa profiilit. Esimerkiksi Twitteristä Silvennoinen karsii epäasiallisiksi arvioimansa tilit jo ennakoivasti.
Jos rikoksen tunnusmerkit täyttyvät, rikosilmoitus kannattaa tehdä. Useimmiten se ei johda tutkintaan, mutta siitä jää tilastomerkintä. Silvennoista on uhattu väkivallalla, ja hän on ilmoittanut uhkailuista poliisille. Kiusaamiskokemukset ovat selvästi kasvattaneet hankkeenvetäjän nahkaa, mutta millaiset valmiudet opiskelijoilla pitäisi olla häirinnän kohtaamiseen?
”Kukaan ei pysty ennakoimaan, mikä aihe nousee someen milloinkin, mutta häirintään olisi hyvä oppia varautumaan viimeistään graduvaiheessa. Kansainväliset somejätit on pakotettava sakkojen uhalla monitoroimaan alustojaan ja kitkemään häirinnän kaltainen toiminta. Kyllä nekin taloudellisia intressejä kuuntelevat.”
Teksti: Helen Partti
Kuvat: Liisa Takala
Sinua saattaisi kiinnostaa myös
